Liikunnan onnellisuusparadoksi - mistä on kyse ja miten se muutti ajatteluani

 

Omien vanhempieni nuoruusvuodet elettiin vielä sellaisessa todellisuudessa, jossa omaehtoisella liikunnan harjoittamisella ei arjessa sijaa ollut. Elettiin maaseudulla, jossa päivittäinen liikunta-annos täyttyi fyysisesti raskasta työtä tekemällä, eikä sen päälle ollut enää tarvetta saatikka energiaa lähteä juoksulenkille tai jumpalle.

Eläessäni itse nuoruusvuosiani oli maailma (onneksi) muuttunut siten, että kaikki päivät eivät enää olleet pelkkää raatamista pelloilla ja pihapiirissä. Vanhempieni ajatusmalli ei kuitenkaan ollut päivittynyt tähän muuttuneeseen todellisuuteen. Ainoa omaehtoisen liikunnan muoto, jota lapsuudenkodissani harrastettiin, olivat satunnaiset kävelylenkit koirien kanssa. 

 

En kerro tätä sen vuoksi, että kantaisin jotain katkeruutta vanhempiani kohtaan, vaan mielestäni blogin aiheen kannalta tarpeelliseksi taustatiedoksi. Liikunta ei näytellyt kasvatuksessani minkäänlaista roolia, joten olen luonut suhteeni liikuntaan nuoruus- ja aikuisiälläni täysin itse. Ja mikäli raha-asioita ei oteta lukuun, niin minkään asian kanssa en ole kamppaillut yhtä pitkään ja hartaasti. Edelleenkään — 38-vuotiaana aikamiehenä — en ole saanut tätä arvoitusta kokonaan ratkaistuksi. 

 

Kovien tavoitteiden kautta motivaatiota?

Pohdittuani asiaa vuosikymmenten ajan olen vihdoin perillä siitä, mihin lopputulemaan haluan päästä. Haluan, että liikunta on itsestään selvä osa arkeani, sellainen asia, jota tehdään miltei tiedostamattomana automaationa samalla tavalla kuin hengitämme happea tai pesemme hampaamme ennen nukkumaanmenoa. 

 

Liian kauan lähestyin liikuntaa suorituskeskeisesti jonkin numeromääräisen tavoitteen kautta. Halusin nostaa salilla tietyn määrän rautaa, pudottaa painoa johonkin lukemaan tai suorittaa puolimaratonin. Vielä vuosi sitten ajattelin, että minulla on pakko olla jokin puolihullu tavoite päällä, jotta saan motivoitua itseni liikkeelle. Tavoitteiden asettamisessa en edelleenkään näe ongelmaa, mutta omalla kohdallani se on johtanut liikunnan osalta stop and go -tyyliseen treenaamiseen. Eli olen innostunut jostain tavoitteesta, ja saavutettuani sen unohtanut liikunnan pidemmäksi aikaa kokonaan. 

 

Ihmepilleri on olemassa, mutta sekään ei aina toimi

Opetellessani uutta tapaa suhtautua liikkumiseen törmäsin YouTubessa paljon suosiota keränneeseen Ted Talkiin otsikoltaan The Exercise Happiness Paradox. Syksyllä 2021 julkaistua puhetta on tätä kirjoittaessa katsottu 376 tuhatta kertaa ja hyvinvointialan piireissä se nauttii eräänlaista kulttimainetta. Puheen pitäjä on brittiläinen hyvinvointivaikuttaja Chris Wharton ja hänen käytännönläheiset vinkkinsä resonoivat hyvin tämänhetkisen ajatusmallini kanssa. 

 

Wharton aloittaa puheensa nimeämällä liikunnan ”ihmepilleriksi”, joka tutkitusti parantaa mielialaa, terveyttä, keskittymiskykyä ja energiatasoja. Lääke on siis yksinkertainen ja kaikkien tiedossa, mutta silti harva tuntuu sitä ottavan. Lisäksi — paradoksaalisesti — liikuntaa aktiivisesti harrastavat ihmiset voivat kokea sen vähentävän onnellisuutta. Wharton jatkaa puhettaan erittelemällä syitä näihin ilmiöihin. 

 

Onnellisuuden lisäämisen sijaan fitness-kulttuuriin uppoutuminen voi johtaa ylimääräiseen paineeseen, vertailuun ja epärealistisiin tavoitteisiin. Vääristä syistä harjoitettu liikunta saattaa jopa lisätä ahdistuksen ja tyytymättömyyden tunteita, vaikka sen pitäisi parantaa hyvinvointia. 

 

Maailman tehokkain antidepressantti

Tiedämme, että liikuntasuorituksen jälkeen kehoomme vapautuu mielihyvähormoneja kuten endorfiineja, dopamiinia, serotoniinia ja noradrenaliinia. Jokainen kerrankin elämässään hikiliikuntaa harjoittanut tietää tämän hyvänolontunteen. Wharton kehottaakin keskittymään siihen, mitä liikunta saa meidät tuntemaan, ei siihen, miltä se saa meidät näyttämään. 

 

Liike on lääke ja tehokkain antidepressantti, joka on koskaan keksitty. Mikäli olet vähänkään kuin minä, eli kaikesta tiedosta huolimatta tuskailet asian kanssa, niin Whartonin liikunnan onnellisuusparadoksin ajatuksista voi olla hyötyä.

 

Loppujen lopuksi liikunnassa on kyse hyvinvoinnista sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Näkemys yhdistää terveyden, filosofian ja psykologian. Yhtä kaikki, ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, liikunnan todellinen arvo löytyy vain siitä, kuinka se tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.