Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.
Mistä kirja kertoo?
Kirjan ydinväite on mielestäni tämä:
Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä.
Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.
Kärkevä kirjoitustyyli
Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jättänyt akateemisen kirjoittamisen lainalaisuudet sivuun. Virallisen työuran ollessa jo takanapäin hän antaa palaa vapaasti, joka on sekä lukijalle että luultavasti itselleen melkoisen katarttista. Sanojaan ei enää tarvitse varoa maineen tai apurahojen menettämisen pelossa.
Alla muutama lainaus kirjoittajan verbaalisesta akrobatiasta:
Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.
Nyt kulttuuri on siirtänyt tätä rajaa niin paljon, että käytös, joka ei enää hätkähdytä, olisi 1970-luvulla johtanut narsismin diagnoosiin.
Ryhdyttiin arvioimaan ylipäätään persoonallisuutta ja valitsemaan hyviä tai sopivia henkilöitä perustein, jotka eivät pohjaa mihinkään. Sopiva korvasi pätevän ilman perusteluja siitä, miksi hän oli sopiva.
Tyyli on tietenkin tietoinen valinta. Kirjasta ei olisi tullut alkuvuoden myyntimenestystä ja kohutapausta, jos se olisi suunnattu akateemisen yleisön tarpeita palvellen.
Sattuvia kohtia
Innokkaana keittiöpsykologina monet Keltikangas-Järvisen esittelemistä keskusteluista olivat minulle jo ennestään tuttuja. Uutta tietoa se ei minulle valtavasti tarjonnut, mutta syvensi ymmärrystä tietyistä aiheista.
Kaikkein parhaiten maaliinsa osuivat kohdat, joissa Keltikangas-Järvinen puhui persoonallisuussyrjinnästä. Muistin lukiessa, että samasta aiheesta olen kirjoittanut tänne blogiini jo viime vuoden syyskuussa. Kirja vahvisti ajatuksiani siitä, että yhteiskunta suosii ekstroverttejä introverttien kustannuksella eikä tälle käytökselle ole mitään järkevää perustetta.
Vannon vahvasti itsereflektion ja henkisen kasvun nimeen. Elämän merkityksellisyys ja sen löytäminen uusin tavoin ovat minulle tärkeitä asioita. Sen tähden, jotkut Keltikangas-Järvisen kommentit olivat katkeraa nieltävää: hän nimenomaan moitti tällaista ”haahuilua”, jossa aikuinen ihminen ei ole kyennyt muodostamaan ehjää identiteettiä, vaan on jumittunut lapsuuden ja nuoruuden kehitysvaiheisiin.
Arvioni kohukirjasta
Muotoseikkoihin takerrutaan, kun mitään oikeaa kritiikkiä ei ole antaa. Kuitenkin koen tarpeelliseksi mainita, että kirjan esitystapa ei ollut minulle erityisen nautittava. Kappaleet ja luvut ovat todella lyhyitä, lyhimmillään alle sivun mittaisia. Tämä tuo luettelomaisen ja sanomalehtimäisen lukukokemuksen. Flow´hun ja rytmiin ei oikein pääse kiinni, kun se jatkuvasti töksähtäen katkeaa. Kohteliaasti sanottuna olen lukenut aika monta paremmin teknisesti rytmitettyä tietokirjaa.
Asiasisällön osalta suurimman osan, ainakin 80 % nyökyttelin tyytyväisenä ja hykerrellen menemään. Rakastin sitä, kuinka kirjoittaja pystyi tiivistämään vaikeita asiakokonaisuuksia helposti ymmärrettävään ja välillä puolittain provosoivaan muotoon. Tämä kirja ei jätä lukijaa kylmäksi, ja se selittääkin sen suuria myyntilukuja.
Kirjan heikkous on ehkäpä siinä, että se vyöryttää armotta lukijan eteen kaiken sen, mitä nyky-yhteiskunnassa on vialla, mutta tarjoaa lopulta hyvin niukalti vaihtoehtoja muutokseen. Toisaalta juuri tämä ryöpytyksen lukeminen on niin viihdyttävää, että listaukset kuivista toimenpide-ehdotuksista eivät sen rinnalla olisi jaksaneet pitää otteessaan.
Vuosi ei ole vielä kovin pitkällä, mutta jo tässä vaiheessa uskaltaa sanoa, että ”Itsekkyyden aika” on kotimaisen tietokirjallisuuden merkittävimpiä tapauksia vuonna 2026. Sen vahvuus että heikkous piilee asioiden esitystavassa — yleistajuinen, suora, provosoiva, ajatuksia herättelevä.
Kommentit
Lähetä kommentti