Määritelmällisesti demonilla viitataan pahaan henkiolentoon tai jumaluuteen. Kristinuskon käsityksen mukaan demonit ovat langenneita enkeleitä, jotka seurasivat Luciferia, kun Jumala karkotti hänet taivaasta. Varsinainen kiinnostus demoneihin heräsi keskiajalla vuoden 1100 jälkeen, kun kristilliset kirjoittajat Tuomas Akvinolaisen johdolla alkoivat käsittelemään demoneita vaikutusvaltaisissa kirjoituksissaan. Heinrich Kramerin ja Jacob Sprengerin vuonna 1487 julkaistu Mallus Maleficarum on eräs koko tunnetun historian pahamaineisimmista kirjoista, sillä sitä käytettiin oikeutuksena tuhoisille noitavainoille.
Ajan myötä miespuolinen demoni sai nimityksen incubus ja naispuolinen nimityksen succubus. 1300-luvulla teologit hyväksyivät jopa ajatuksen, että demonit pystyvät harrastamaan seksiä ihmisten kanssa. 1400- ja 1500-luvuilla inkvisition noitaoikeudenkäynneissä demonien merkitys nousi entisestään — noidat nähtiin astiana, jota demonit käyttivät pahuutensa tekoihin ja sen vuoksi ansaitsivat palaa roviolla. Raamatussa demonit mainitaan ohimennen; uudessa testamentissa Jeesuksen kerrotaan parantaneen ihmisiä manaamalla demonit heistä ulos.
Demoneita kaikkialla
Demonimyytti ei kuitenkaan ole pelkästään keskiajan katolisen kirkon vilkkaan mielikuvituksen tuotosta. Demonihahmoja tunnetaan niin juutalaisuudessa, hindulaisuudessa kuin islaminuskossakin. Pahat henget ja demonit tunnustettiin jo polyteistisessä Antiikin Kreikassa kauan ennen monoteististen uskontojen yleistymistä. Esimerkiksi runoilija Homeros ja Platonin akatemian johtaja Ksenokrates kirjoittivat demoneista satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua.
Demonit eivät ole koskaan lakanneet kiinnostamasta ihmistä. 1800-luvun alussa Johann Wolfgang von Goethen kirjoittama murhenäytelmä Faust kertoo tohtori Faustuksesta, joka myy sielunsa demoni-Mefistofeleelle. Kauhuelokuvissa teema toistuu ja kiehtoo edelleen. The Exorcist, The Conjuring ja Insidious -elokuvat ovat muutamia erityisen hyvin tunnettuja esimerkkejä.
Seitsemän kuolemansynnin seitsemän demonia
Keskiaikaisessa kristinuskossa alkoi muodostua käsitys seitsemästä ”päädemonista”, jotka linkitettiin seitsemään kuolemansyntiin. Kullekin synnille määriteltiin oma demoninsa ja alla hieman mutkia oikova listaus:
1. Ylpeys — Lucifer
2. Kateus – Leviathan
3. Viha – Satan
4. Laiskuus – Belphegor
5. Ahneus – Mammon
6. Irstaisuus – Asmodeus
7. Mässäily – Beelzebub
Demonien valta ei lipeä
Perinteen mukaan demoneilla on kykyä houkutella ihminen syntiin ja ottaa heidän ruumis haltuunsa. Pahat ja pimeät demonit toimivat myös hyvyyden ja valon vastakohtina; ne ovat peilejä ihmisten sisäisille heikkouksille. Demonien vaikutusvalta suhteessa Jumalan voimaan on vähäinen, mutta suhteessa heikkoon ihmiseen valtava. Kun ihminen kohtaa asian, jota ei kykene järjellisesti selittämään, niin meillä on sisäsyntyinen taipumus kääntyä yliluonnollisen puoleen. Läpi vuosisatojen monet nykyään tunnetuista mielen sairauksista on laitettu demonien piikkiin. Tappavat kulkutaudit, huonot sadot ja kaikenlainen moraalinen rappio selitettiin myös usein demonien toiminnalla ihmiskunnan keskuudessa.
Maailmaa on mielekästä tulkita erilaisten vastinparien kautta: kylmä - kuuma, yö - päivä, hyvä - paha, demonit - enkelit. Demoneilla nähdään olevan kykyä tunkeutua syvälle ihmisen sieluun, paljastaa tämän heikkoudet ja korruptoida ihmisen mieli. Tämän seikan vuoksi demonit pelottavat ihmisiä aina ja ikuisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti