Siirry pääsisältöön

Blogi - kuollut viestintämuoto?

 


Blogien kultakausi sijoittuu nähdäkseni noin vuosiin 2007–2015. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla kenelle tahansa internetin käyttäjälle alkoi olla tarjolla helppokäyttöisiä blogialustoja, jotka tarjosivat ennenkokemattoman väylän omien ajatusten julkituomiseen. Omia näkemyksiään julki halunneet aktiiviset kansalaiset joutuivat aiemmin turvautumaan epävarmoihin ja todella hitaisiin keinoihin, kuten paikallislehden mielipideosastolle kirjoitteluun. Mitään takuuta kirjoituksen julkaisusta ei tässä portinvartijoiden järjestelmässä ollut. 

 

Blogit vaikuttivat samalla logiikalla positiivisesti kuin internet yleensäkin. Ne vapauttivat tiedonvälityksen perinteisten portinvartijoiden kahleista ja mahdollistivat suoran vaikuttamisen väylän ja keskustelun. Televisiosta tutut merkkihenkilöt kirjoittivat blogeja, samoin kaikki itseään kunnioittavat poliitikot ylläpitivät omalla nettisivullaan blogia. Jotkut blogeista nousivat varsinaiseen kulttimaineeseen, tästä kuuluisana esimerkkinä Jussi Halla-ahon Scripta ja toiselta puolen poliittista spektriä ”Uuninpankkopoika” Saku Timonen. Elettiin myös kevyempien matkailu ja life style -blogien kiistatonta kulta-aikaa. 

 

2010-luvun edetessä kohti jälkimmäistä puoliskoaan alkoivat blogit häipyä taustalle. Sosiaalinen media alkoi siirtyä kohti nykyistä muotoaan, jossa lyhytvideot ja välitön mielihyvä nousivat tärkeimmiksi asioiksi. Blogit ovat tiiviitä tekstimuotoisia esityksiä, mutta ne ovat linkin takana ja vaativat lukijaltaan muutaman minuutin tarkan keskittymisen. Tähän ei nykyihmisillä näemmä ole enää aikaa, ja sitä myöten blogeista on tullut katoavaa kansanperinnettä. Nykyaikana vaaditaan sisältöä, joka ohittaa kaiken järkevän ja kriittisen ajattelun ja hyökkää suoraan aivorunkoomme, tunteisiimme, pelkoihimme ja impulsseihimme. Tähän leikkiin blogi on eittämättä liian hidas ja kankea viestintämuoto.

 

Blogien näkyvyys hakukoneiden tuloksissa ja sosiaalisen median julkaisuissa on myös romahtanut. Esimerkiksi tätä blogia on erittäin vaikea löytää googlettamalla, vaan käytännössä on oltava suora linkki. Viime vuosina, kun olen linkittänyt omalle Facebook-seinälleni blogitekstin, niin tämä päivitys hyvin harvoin tulee edes Facebook-kavereideni syötteeseen näkyviin. Sama koskee myös Threadsia, toista Metan hallinnoimaa some-palvelua. Blogeista on tullut kuriositeetti, tieltä pois siivottava haittatekijä.  

 

Itse olen kuitenkin jääräpää ja aion soutaa tässä blogiasiassa päättäväisesti vastavirtaan. Aion laittaa yhä enemmän aikaani ja panoksiani blogin kirjoittamiseen. Mielestäni se on edelleen erinomainen väylä purkaa omia ajatuksiaan ja herättää asiallista keskustelua. Lyhytvideoiden sarjatulituksessa blogit ovat kuin hengähdyshetki, tila pysähtymiselle ja syvemmälle ajattelulle, omien argumenttien rakentamiselle ja testaamiselle. Haastankin pysähtymään blogin äärelle edes siksi muutamaksi minuutiksi.

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...