Ammattiliitot

Kolme viikkoa sitten tieto Rauman telakan sulkemisesta tuli julkisuuteen. Ammattiliitto Pro:n puheenjohtaja Antti Rinteellä oli kiire sälyttää syy valtion niskaan. Hänen mukaansa valtion olisi pitänyt olla vuosi sitten syksyllä tukemassa STX:ää suuren (sittemmin Ranskaan valuneen) telakkatilauksen kanssa. Rinne tuntui kuitenkin unohtaneen sen, että jo tuolloin telakka tuotti raskaasti tappiota ja valtion tuki olisi ollut pelkkää tekohengitystä. Olen samaa mieltä elinkeinoministeri Vapaavuoren kanssa: ei raskaasti tappiollista liiketoimintaa voi loputtomiin tukea.

Viime viikolla uutisoitiin, että SAK:lainen (ja ennenkin änkyröinyt) Paperiliitto saattaisi jääräpäisyydellään kaataa aiemmin syksyllä työllä ja tuskalla kattojärjestöjen kasaaman ”tupon”, tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Tänään (7.10) sitten uutisoitiin, että valtionvarainministeri Urpilaisen vetoomus oli kuunneltu ja paperiliitto pitkin hampain suostuu sopimukseen. Yhteiskuntavastuun kannalta ainoa oikea päätös. 

Tämän päivän Yle Uutiset kertoi ETLA (Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos) ehdottaa eläkeiän sitomista ihmisten odotettuun elinikään. Kärppänä paikalla kritisoimassa oli SAK. Moinen huonontaisi iäkkäiden työttömien asemaa, joten vastaus on ei, ei ja vielä kerran ei. On kuitenkin päivänselvää ja maalaisjärjelläkin pääteltävissä, että tulevaisuudessa eläkeiän nosto vaan on pakko tehdä. Onko oikea tapa sitten ETLA:n ehdottama vai esimerkiksi yleisestä eläkeiästä siirtyminen alakohtaisiin eläkeikiin työn rasittavuuden ja vaativuuden perusteella onkin sitten toinen kysymys. Yksi on kuitenkin varmaa: ehdotettiinpa eläkeiän nostoa tavalla tai toisella on vastaus ammattiliittojen puolelta ei, ei ja ei. 

Ammattiliittoja tarvitaan toppuuttelemaan elinkeinoelämän korkealentoisia ja yksittäistä työntekijää kurittavia visioita. Tästä ei liene epäselvyyttä, mutta välillä niiden toiminta väkisinkin ihmetyttää. Tuntuu, että kaikki avaukset tyrmätään suoralta kädeltä ja omista eduista ei leikata missään olosuhteissa. Työllisyystilanteen parantamiseksi on ehdotettu yleissitovan työehtosopimuksen höllentämistä ja työnantajan vastuiden vähentämistä. Vastaus on ollut tutusti jyrkkä ei. Etenkin pienissä yrityksissä työntekijän palkkauksen esteeksi usein muodostuu juurikin tuo byrokratiaviidakko ja työntekijän ”sivukulut”, jotka ammattiliitot ovat aktiivisella toiminnallaan vuosikymmenten saatossa luoneet. Alipalkkaaminen on tietysti väärin ja sitä vastaan sopiikin taistella, mutta totta on myös se, että byrokratian ja ”sivukulujen” kuten sosiaaliturvamaksun, työttömyysvakuutusmaksun ja mahdollisen ammattiliiton jäsenmaksun ja työehtosopimuksen pykälien opettelun kanssa meneekin monella kokemattomalla työnantajalla sormi suuhun. Ratkaisuna on että tehdään itse enemmän kuin oikeasti jaksetaan tai turvaudutaan vuokratyövoimaan tai teetetään hommia pimeästi. Uskon, että pieni jousto vaikka TES:in yleissitovuuteen toisi monelle opiskelijalle tai työttömälle paremman mahdollisuuden päästä työnsyrjään kiinni. 

Kirjoituksen tarkoituksena ei ole kumartaa EK:n ja kokoomuslaisen politiikan suuntaan, vaan yleisemmällä tasolla pohdiskella ammattiliittojen asemaa Suomessa. Nykyisellä jääräpäisyydellä ja kategoriselle ei-sanan toistolla ei ongelmia ratkaista.

-         - Matti