Yksin kaiken keskellä

Nuorten yksinäisyys ja syrjäytyminen on Suomessa yhä kasvava ongelma, johon on otettu kantaa jopa tasavallan presidenttiä myöten. Toden teolla julkisen keskustelun keskiöön se on juurtunut ikävien kouluampumistapausten jälkeen.

Miten se on sitten ylipäätään mahdollista, että Suomen kaltaisessa länsimaisessa hyvinvointivaltiossa nuoret monesti kokevat olonsa ahdistuneeksi ja ääritapauksissa se purkautuu kouluampumisten kaltaisina tragedioina? Ehkäpä siinä onkin se syy. Kehitysmaissa nuorille (tai aikuisillekaan) ei jää aikaa pohtia henkistä hyvin- tai pahoinvointiaan, koska päivittäinen elämä koostuu hyvin simppeleistä asioista: kuinka ruokkia itsensä ja perheensä ja missä käydä peseytymässä ja hankkia puhtaat vaatteet. Tuollaisen todellisen kurjuuden keskellä ei varmastikaan jää aikaa henkisen puolen asioiden vatvomiselle. Valmiiksi rakennetussa maassa, kuten Suomessa, elämänsä voi käytännössä omistaa noiden märehtimiselle.

Yhtenä syynä voisi nähdä yhteisöllisyyden murentumisen. Mitä pidemmälle 2000-lukua ollaan eletty, sitä enemmän yksilöllisyys, individualismi, on noussut määrittäväksi arvoksi. Onko tämä kuitenkin mennyt jo liian pitkälle? Välitetetäänkö enää kenestäkään muusta kuin itsestä? Oman edun ajaminen ja suoranainen egoismi tuntuu vallitsevan ja vastuussa ei olla kuin omista teoistaan. Uskonnon merkitys arkipäivässä on häviävän pieni. Vaikka kirkkoon kuuluttaisikin nimellisesti, niin sellaiset arvot kuten lähimmäisenrakkaus ovat saaneet tehdä tilaa henkilökohtaiselle eduntavoittelulle ja monesti asioita ajatellaan vain taloudellisen hyödyn näkökulmasta.

On ehdottomasti hyvä, että valinnanvapautta riittää esimerkiksi ammatin suhteen. Tytön elämä ei ole enää valmistautumista pelkkää äitiyttä varten, eikä pojan tarvitse valmistautua perimään isänsä maatilaa. Positiivisen kehityskulun kääntöpuolena voi nähdä ”pakkovalinnan.” Traditiot ja normit eivät enää määrää nuoren tulevaa paikkaa yhteiskunnassa, vaan se tulee itse löytää. Ja valinnanvaraa liittää ähkyksi asti. Media tarjoaa hirveän määrän malleja siitä, millainen voisi olla. Kaikki tämä luo todella paljon painetta nuorelle ja mikäli päivänselviä suuntaviivoja ei ole, valinnasta voi koitua ylitsepääsemätön tehtävä. Omaa itseään on yhä hankalampi löytää. Tähän pakettiin kun lisää koulutus- ja työpaikoista käytävän armottoman kilpailun, niin eipä ihme jos tilanne aiheuttaa ahdistuneisuutta.

Samaan ongelmavyyhtiin voisi kietoa myös vanhempien muuttuneen roolin. Vanhemmat eivät ole niinkään kurinpitäjiä ja kasvattajia, vaan enemmänkin lapsensa kavereita ja neuvottelukumppaneita. Näin ollen selkeää ohjailua ja kuvainnollista potkimista tiettyyn suuntaan pidetään pahana. Ajatellaan, että jokaisen täytyy saada päättää omasta elämästään, myös oman lapsen. Tämänkaltaisella vapaammalla kasvatuksella on kiistatta hyvät puolensa, mutta myös ne huonot. Nuori voi jäädä neuvottomaksi, kun oman elämänsä suunta pitäisi osata niin varhain hahmottaa.

Neljännesvuositulokset, sekuntimediat, liikkuuvuuden ja joustavuuden vaatimukset. Elämä on nykyään hyvin hektistä, ja se vaatii yksilöltä yhä enemmän sopeutumiskykyä. Vielä 30-40 vuotta sitten koulutus oli varma väylä parempaan elämään. Hankkimalla korkeakoulututkinnon käytännössä lunasti lippunsa mukavaan keskiluokkaiseen elämään, ja tiesi, että jonain päivänä esimerkiksi oman asunnon ostaminen oli täysin mahdollista. Enää näin ole. Korkeakoulutettuja on paljon, ja työelämän vaatimukset muuttuvat hyvin nopealla syklillä. Kurjuutta ja syrjäytymistä voi yrittää ehkäistä kouluttautumalla, mutta mikään varma keino se ei enää ole. Kuullessaan uutisista yhä lisääntyvästä akateemisesti koulutettujen työttömyydestä, saattaa nuori helposti tulla johtopäätökseen, jossa vaiva ei ole sen arvoista. Epävarmuus jäytää nykypäivän yhteiskuntaa. Varmaa reseptiä menestykseen ei tunnu enää olevan.

Individualismia tukeva aika, pakkovalinta, vanhempien muuttunut rooli ja yleinen epävarmuus. Siinä alkaakin olla rakenteista kumpuavia syitä, jotka saattavat syöstä nuoren ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Vastuuta ja valinnanvapautta on ehkä liikaakin, ja se aiheuttaa kohtuuttomat paineet. Oman paikan etsiminen on yhä haastellisempaa ja kilpailuhenkisempää. Saattaakin olla, että käsien ylös nostaminen ja antautuminen on se helpompi ratkaisu. Kun näiden paineiden alle on kertaalleen muserruttu, niin niistä raunioista ylöspääseminen onkin työlästä. Helposti jättäydytään koulu- ja työelämän ulkopuolelle ja syrjäydytään. Yksinäisyys ja masennus kulkevat näiden kanssa käsi kädessä. Näistä taasen kumpuavat korkeat itsemurhaluvut ja kouluampumisten kaltaiset ääritapaukset.

Yhteiskunta voi lieventää ongelmaa satsaamalla ennaltaehkäisevään nuorisotyöhön ja ongelmien tunnistamiseen ennen kuin ne rönsyävät liian laajoiksi. Tämä on kuitenkin vain ensiapua. Vaikka kuinka puhaltelisit ja painelisit rintakehää oikeaoppisesti, on suuri mahdollisuus että uhri siitä huolimatta menehtyy. Ongelma on rakenteellinen ja sen vuoksi sitä ei voi ratkaista – vain lievittää.