Duuniin stadiin!

Tilanne on kestävä, kun noin kolmasosa kuukausittaisesta nettotulosta kuluu asumiseen. Ikävä tosiasia on vaan se, että yhä harvemmalla tuo toteutuu. Suomessa asuminen maksaa 26% enemmän (HS 23.3) kuin euroalueella keskimäärin ja etenkin pääkaupunkiseudulla kohtuuhintaiset vuokra-asunnot ovat 1990-luvun kaikuja.

Tilanne on päässyt jo niin vakavaksi, että se aiheuttaa kansantaloudellisia ongelmia. Pääkaupunkina Helsinki on myös kansantalouden veturi, ja sen ongelmat heijastuvat koko maahan. Töitä kyllä löytyy, mutta mihinkäs sen päänsä kallistaa työpäivän päätteeksi? Nykyisellä vuokratasolla Helsinkiin ei yksinasuvan ihmisen kannata muuttaa, ellei ole saanut erittäin hyvin palkattua työtä, ja sellaista harvemmin nuorille henkilöille on tarjolla. Matalapalkka-aloilla työskentelevän nuoren parinkin tilanne alkaa olla siinä rajoilla. Tuloilla ehkä selviää nipin napin juoksevista kuluista, mutta säästöön (esimerkiksi tulevaa omistusasunnon ostoa varten) ei taatusti jää montaa euroa. Lopulta tilanne johtaa siihen, että korkeasta vuokratasosta johtuen myös heidän tulevat lapsensa mitä todennäköisemmin päätyvät vuokra-asujiksi. Syntyy sukupolvet ylittävä ”vuokraloukku.”

Muuttaminen pääkaupunkiseudulle työn perässä on koko ajan vaikeampaa. Otetaan vaikka esimerkiksi ammatillisen koulutuksen käynyt vastavalmistunut metallityöläinen. Lähiseudulta ei töitä löydy, mutta pk-seudulla niitä riittäisi. Lisäksi nuori olisi halukas muuttamaan vireään pääkaupunkiin ja sitä kautta hankkimaan arvokasta elämänkokemusta. Hän päättää laittaa asuntohakemuksen Helsingin kaupungille noin 24 000:n (yle.fi) muun hakemuksen jatkoksi. Syynä tähän on se, että nuoren mielestä kaupungin vuokra-asunnot ovat ainoita, joihin hänellä olisi varaa.

Hyvin nopeasti nuorelle selviää, että kaupungin kautta hän ei tule asuntoa saamaan. Etusijalla ovat kiirelliset hätätapaukset, joita kriteereitä hän ei täytä. Seuraava vaihtoehto voisi olla hakemusten laittaminen yleishyödyllisille asuntorakennuttajille VVO:lle ja Satolle. Heidänkin asuntoihin on kuitenkin jonot, ja etusijalle ovat hätätapausten lisäksi jo valmiiksi pk-seudulla asuvat henkilöt. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta viimeisenä oljenkortenaan nuori hakee vielä asuntoa yksityisiltä vuokranantajilta.

Oletetaan, että pienen onnenkantamoisen kauttakin nuorelle tarjotaan asuntoa yksityiseltä vuokranantajalta. Asunto on noin 30:n neliön yksiö Helsingissä ja vuokra 900e/kk. Vuokra on nuoren mielestä kova, mutta hän laskeskelee selviävänsä siitä tinkimällä muista kustannuksista. Kunnes eteen iskeekin seuraava ongelma: vuokranantaja vaatii etukäteisvakuudeksi kahden kuukauden vuokraa. Eli nuoren täytyisi ensitöikseen maksaa kolmen kuukauden edestä vuokraa, 2700 euroa. Lisäksi nuoren kontolle kaatuvat normaalit muuttokustannukset. Mikäli lähipiiri ei pysty auttamaan, vaihtoehdoksi jää hakea pankista kulutusluottoa muuttoa varten. Nuori päättääkin toimia näin ja henkilötakausta vastaan pankki antaa 4 000:n euron kulutusluoton uuden elämän starttaamista varten.

Mutta entäs sitten kun on ”onnellisesti” kotiuduttu Helsinkiin? Nuorelle vähän – tai ei ollenkaan – työkokemusta omaavalle työntekijälle ei hyväpalkkaisia työpaikkoja ole tarjolla. Ammattitaito toki karttuu vähitellen, mutta selkeää ansiotason nostoa ei ole tiedossa vuosikausiin. Nuori joutuu tinkimään ruuasta lähtien peruasioista, ja lisäksi taustalla painaa se 4000:n euron kulutusluotto, jota on pikimmiten alettava maksamaan. Mikäli etenemistä työuralla ei tapahdu pikaisesti on vaarana, että nuori joutuu ottamaan uutta lainaa selvitäkseen edellisestä ja välttääkseen maksuhäiriömerkinnät. Ja kaikkihan tietävät, että silloin ollaan tuhon tiellä.

Edellinen tarina ei ole keksitty satu, vaan täyttä todellisuutta. Toki tarinassa voi olla erilaisia käänteitä. Nuori saattaa löytää elämänkumppanin ja sitä kautta päästä jakamaan kustannuksia. Myös palkkataso saattaa nousta tai hän voi jopa saada sen huokeamman kaupungin vuokra-asunnon. Välttämättä mikään näistä ei kuitenkaan toteudu, ja silloin ollaankin melko syvässä kierteessä, josta on melko vaikea omin avuin taistella ulos.

Kun näitä vastaavia tapauksia alkaa olla tuhatpäittäin, siitä syntyy se kansantaloudellinen ongelma. Nuorta ja pätevää työvoimaa tarvittaisiin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta tulla sitä työtä tekemään. Miten ihmeessä tilanne on päässyt näin pahaksi? Vastaukseksi riittää yksi sana. Ahneus. Tämän on myös asuntoministeri Krista Kiuru avoimesti todennut. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/asuntoministeri-ahneus-on-syyna-vuokra-asuntopulaan/2013/02/1703321

”Yleishyödyllisten”, isojen rakennuttajien, VVO:n ja Saton toiminta on erityisen häikäilemätöntä ja anteeksiantamatonta. Yleishyödyllisyys tarkoittaa, että heidän toimintansa katsotaan yhteiskunnalle niin arvokkaaksi, että sitä tuetaan huomattavin verokevennyksin. Tähän liittyy kuitenkin sitoumus toimia yksinomaan ja välittömästi yhteisen hyvän puolesta. Käytännössä VVO ja Sato ovat sitoutuneet ”yhteisen hyvän nimissä” rakennuttamaan ihmisille asuntoja, eikä heidän toimintojaan pitäisi ohjailla ainoastaan mahdollisimman suuren liikevoiton saavuttaminen. Vuonna 2012 VVO:n liikevoitto oli 120 miljoonaa ja Saton 86 miljoonaa euroa. Tulosta VVO teki 70 miljoonaa ja Sato 52 miljoonaa. Luulisi, että yleishyödyllisyyden nimissä vähempikin olisi riittänyt. (lähteet: VVO:n vuosikertomus 2012 ja Saton tilinpäätös 2012)

Katto pään päällä kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja ongelma on paisunut niin isoksi, että näen yhden ja ainoan ratkaisumallin. Laajamittainen valtion interventio. Olkoonkin, että päättäjät mieluusti maalaillaan roiston asemaan, on heillä kuitenkin viimekätinen vastuu siitä, että kansalaisten perusoikeudet täyttyvät. Oikeansuuntaisia päätöksiä tehtiin maaliskuun kehysriihessä, jossa valtion omistamalle Kruunuasunnoille myönnettiin 30 miljoonan euron määräraha kohtuuhintaisen vuokra-asuntojen rakennuttamiseksi.

Olen myös sitä mieltä, että valtion tulisi kyseenalaistaa VVO:n ja Saton asemat yleishyödyllisinä yhteisöinä. Ehkäpä uhka verohuojennusten katoamisesta sytyttäisi liekin heidänkin takamuksensa alle. Oman edun häikäilemätön ajaminen ja liikevoiton maksimointi ehkä unohtuisivat. Tämä yhdistettynä valtion omaan vuokra-asuntotuotantoon saattaisi luoda edes näennäisen kilpailun alalle ja kohtuuhintainen rakentaminen elpyä.

Kaavoitus on myös yksi asuntorakentamisen kynnyskysymyksiä. Tässä tulee kuntapäättäjien vastuu. Niitä tontteja on vaan löydyttävä, vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole. Lisäksi kaavoituksen yksityiskohtaisista vaatimuksista kannattaisi joiltain osin tinkiä rakennuskustannusten kohtuullistamiseksi. 1960- ja 70-luvun kaltaisia betonielementtilähiöitä ei tietenkään kukaan kaipaa, mutta jonkinlaisia myönnytyksiä kaavoitukseen voisi siltikin tehdä ”suuremman hyvän” nimissä. Katto pään päällä on autopaikkaa tai julkisivun estetiikkaa tärkeämpi.

Koko tästä paletista on kokonaisuudessaan kietoutunut sellainen möykky, jota voi pitää Suomen hyvinvointivaltion häpeäpilkkuna. Onhan se nyt suorastaan irvokasta, että valtiovallan pääministeriä myöten täytyy puuttua ”yleishyödyllisten yhteisöjen” ylenpalttiseen ahneuteen. Kärsijänä tässä yhtälössä ovat tavalliset pieni- ja keskituloiset kansalaiset. Kun puhutaan ihmisen perusoikeuksista niin keinot umpisolmun avaamiseen on löydettävä.

Lähteet

mtv3.fi, hs.fi, yle.fi, vvo vuosikertomus 2012, sato tilinpäätös 2012