Psykologia on oman aikamme hovikelpoinen tapa lähestyä sielullisia ongelmia. Alalla käytetyt ammattitermit ovatkin huomaamatta hiipineet myös arkiseen kielenkäyttöömme. Samalla niitä käytetään huolimattomasti ja limittäin toistensa synonyymeinä, jolloin sekaannusten määrä myös lisääntyy. Malliesimerkki tällaisesta on kolmikko temperamentti-persoonallisuus-identiteetti.
Käsitteet
Käsitteenmäärittely on siis näissä aihepiireissä liikuttaessa ensisijaisen tärkeää. Temperamentilla tarkoitetaan synnynnäistä, biologista tapaa reagoida ja toimia. Temperamentti muodostuu jo lapsuusvuosina ja sitä on miltei mahdotonta tietoisesti muuttaa.
Persoonallisuudella tarkoitetaan kokonaisuutta. Ihmisen suhteellisen pysyvää tapaa ajatella, toimia ja käyttäytyä. Persoonallisuus koostuu temperamentista sekä elämän myötä opituista piirteistä, arvoista ja asenteista. Persoonallisuus voi muuttua, mutta se tapahtuu hitaasti vuosien ja vuosikymmenten saatossa.
Identiteetti vastaa kysymykseen kuka minä olen? Toisin sanoen identiteetti on käsitys omasta itsestä, arvoista ja oman elämän tarkoituksesta. Identiteetti muovautuu vahvasti kulttuurisesti ja on varsin mukautuva. Identiteetti siis voi muuttua useita kertoja elämän aikana ja muutokset voivat olla myös varsin voimakkaita, korostuen erityisesti nuoremmassa iässä.
Temperamentti tunnettiin jo antiikissa
Temperamenttipiirteitä- ja luokitteluja on lukuisia, mutta yksi malli on säilyttänyt voimansa antiikin ajoista saakka. Tämän tyypittelyn kehitti Klaudios Galenos (n. 129–200 jaa.) ja se perustui humoraalioppiin, eli oppiin neljän kehon perusnesteen tasapainosta.
Useat antiikin filosofeista olivat itse asiassa varsin teräväkatseisia psykologeja. Lääketieteessä humoraalioppi on tietysti hylätty jo vuosisatoja sitten, mutta psykologisissa ja sielullisissa kysymyksissä sillä voi nähdä edelleen käyttöarvoa. Ihmisyyden ydin on ikuinen ja muuttumaton, joten Klaudios Galenoksen tyypittelyä voi soveltaa sellaisenaan jopa nykypäivän olosuhteisiin.
Temperamenttisyrjintää
Temperamentti on yksilön synnynnäinen tapa reagoida ja toimia. Avainasemassa on, että temperamenttiaan ei voi tietoisesti muuttaa, joten niitä ei pitäisi asettaa paremmuusjärjestyksen. Käytännössä näin kuitenkin tehdään koko ajan, tietoisesti ja tiedostamattomasti.
Katsomalla antiikin temperamenttityypittelyä huomaamme heti, että sangviinikot ja koleerikot ovat vahvimmilla. Flegmaatikot ja melankolikot jäävät armotta paitsioon, sillä heidät on helppo leimata hiljaisiksi, passiivisiksi ja aikaansaamattomiksi yksilöiksi. Lienee kaikille ilmiselvää, että esimerkiksi työelämän kontekstissa tiettyjä temperamenttityyppejä suositaan toisten kustannuksella. Useimmiten käy niin, että temperamentti sekoitetaan iloisesti persoonallisuuden ja identiteetin käsitteisiin, joka vain vahvistaa väärinkäsityksiä ja suoranaista syrjintää.
Se, että tiettyjä temperamenttityyppejä arvostetaan ja toisia ei, on kulttuurinen konstruktio. Eli ei mitään muuta kuin malli, jota kautta olemme tottuneet ajattelemaan. Mihin se perustuu? En tiedä, mutta ei ainakaan mihinkään rationaalisesti perusteltuun faktatietoon. Olemme vain kulttuurisesti oppineet, että ulospäinsuuntautuneet ja lujimmin mielipiteensä esiin huutavat ansaitsevat parempaa. Psykologian ollessa aikamme pinnalla oleva puheenaihe olisikin mielestäni temperamenttitietoisuuden syytä nousta keskiöön ja lopettaa syrjintä sellaisen ominaisuuden perusteella, jonka kanssa ihminen on syntynyt.
Kommentit
Lähetä kommentti