Medikalisaatio: kun elämästä tehtiin diagnoosi

 

Medikalisaatio on ilmiö, jossa lääketieteen vaikutusvalta laajenee yhä uusille alueille. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ongelmia kuten ylipainoa ja univaikeuksia on alettu lähestyä lääketieteellisestä näkökulmasta sairauksina, joita pystyy hoitamaan lääkityksellä. Medikalisaatio on ulottanut valtansa myös aiemmin normaaleina elämänvaiheina pidettyihin tapahtumiin; vaihdevuosia, ikääntymistä, seksuaalista haluttomuutta ja ihmisen kokemaa syvää surua on alettu kohdella parannettavissa olevina sairauksina.

 

Kemiallisen epätasapainon teoria

Kaikkein selkeimmin medikalisaatio on tunkenut läpi ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Tässä yhteydessä mikään ei ole osoittautunut niin vaikutusvaltaiseksi kuin kemiallisen epätasapainon teoria. Tiivistettynä tämä teoria tarkoittaa ajatusta, että mielenterveyden häiriöt johtuvat aivojen välittäjäaineiden, kuten serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin, epätasapainosta. Neurotieteilijät löysivät yhteyden välittäjäaineiden ja psyykkisten sairauksien välillä 1950-luvun lopulla, mutta lopullinen läpimurto tapahtui vuoden 1967 jälkeen, kun brittiläinen psykiatri Alec Coppen (1923—2019) esitti, että serotoniinin puute aiheuttaa masennusta.

 

Serotoniinihypoteesi löi heti läpi. Yksinkertainen selitys aivokemian epätasapainosta oli lottovoitto ennen kaikkea lääkeyhtiöille, jotka pystyivät nyt markkinoimaan ihmepillereitä, jotka parantaisivat monimutkaiset mielen ongelmat kädenkäänteessä. Masennusta ja muita mielen sairauksia leimasi takavuosina myös vahva stigma, jossa sitä saatettiin pitää luonteen vikana tai heikkoutena. Myös tähän yksinkertainen teoria tarjosi helpon selityksen, jota ei tarvinnut häpeillä. Kohdatessaan monisyisen ja vaikean ongelman ihmismieli alkaa lajitella tietoa yksinkertaistusten ja stereotypioiden kautta. Kemiallisen epätasapainon teoria oli väylä, joka tarjosi helpon ratkaisun monimutkaiseen ongelmaan. Joten ei olekaan ihme, että teoria saavutti nopeasti suuren suosion ja tunki läpi myös populaarikulttuuriin. 

 

Älä pilaa hyvää tarinaa faktoilla

Nykytietämyksen valossa on selvää, että kemiallisen epätasapainon teoria on puppua. Mielenterveyden häiriöt ovat monitekijäisiä ongelmia, joita ei voida palauttaa yhteen kemialliseen selitykseen. 

 

Antiikin aikana termiä masennus ei tunnettu, vaan masennusoireita kuvattiin melankoliana. Hippokrates, Aristoteles ja muut aikansa oppineet selittivät melankolian ruumiinnesteiden epätasapainoksi ja erityisesti mustan sapen liikamääräksi elimistössä. Konsti melankolian hoitoon olikin ylimääräisen mustan sapen poistaminen, jota yritettiin esimerkiksi suoneniskennällä ja ulostuslääkkeillä. Kaipuu yksinkertaiseen selitykseen oli siis olemassa jo antiikin aikana. Mustan sapen teoriassa ja kemiallisen epätasapainon teoriassa onkin enemmän yhteistä kuin olettaa saattaa. 

 

Tieteellisessä ja medikalisoituneessa maailmassa haluamme oireillemme diagnoosin ja lääkkeet. Puhuttaessa lievistä mielenterveysongelmista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta näiden teho on kuitenkin kyseenalainen. Tietyille ihmistyypeille lääkärin lausuma ICD 10-tautiluokitus voi tuoda hetkellistä mielenrauhaa ja lääkityksellä voi osaltaan lieventää oireilua. Harvoin — jos koskaan — nämä kuitenkaan riittävät korjaamaan ongelmia. 

 

Mikä neuvoksi?

Lääketieteen historia on pullollaan toinen toistaan karmaisevampia väärinkäsityksiä, jotka nykyhetkestä katsoen tuntuvat käsittämättömiltä. Yhtenä esimerkkinä se, että satojen vuosien ajan muumioiden tuhkaa pidettiin tehokkaana lääkkeenä moniin vaivoihin mahahaavasta paiseisiin. Kriittisesti ajatteleva ihminen ottaa tämän huomioon eikä nielaise medikalisoitunutta maailmankäsitystä pureskelematta. 

 

Ahdistuksessa, masennuksessa, melankoliassa, raskasmielisyydessä tai miksi ilmiötä kunakin aikakautena halutaankin kutsua, on jotain yleisinhimillistä ja ajatonta. Rohkeampi saattaisi kysyä: onko kyseinen tila sairaus ollenkaan? Kriittinen ajattelija ymmärtää myös sen, että on useita tahoja, jotka hyötyvät taloudellisesti siitä, että ihmisten ikiaikaisia kokemuksia aletaan kohdella lääkittävinä sairauksina.

 

Hoitokeinot tällaisiin oireisiin ovat itse asiassa pysyneet läpi vuosituhansien melko samoina. Liikunnan ja ruokavalion keskeisyys on tiedostettu jo kauan. Musiikkia, runoutta ja filosofiaan perehtymistä suositeltiin oireita lieventämään jo antiikin aikana. Yhtä lailla on aina ollut tiedossa, että murheiden keskellä puhuminen on ehkäpä se tehokkain lääke. 

 

Ahdistuksen ja masennuksen kaltaiset tuntemukset ovat siis ikiaikaisia ja holistisia ongelmia. Itse näen nämä enemmän ihmisluonnon ominaisuuksina kuin sairautena, jonka voisi lääkitsemällä parantaa. Usein ongelmat ovat enemmän sielullisia, hengellisiä ja elämänhallintaan liittyviä kuin lääketieteellisiä. Yksilön mukaan tehokkaimmat hoitokeinot voivat vaihdella, mutta syvällä itsereflektiolla ja ongelmien sanallistamisella pääsee yleensä paljon pidemmälle kuin diagnoosin ja pilleripurkin taakse piiloutumalla.

 

 

Lähteitä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Alec_Coppen

https://julkaisut.laakariliitto.fi/laakarin-etiikka/laakari-ja-yhteiskunta/medikalisaatio/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Muumiojauhe

https://www.theguardian.com/commentisfree/2022/aug/03/the-chemical-imbalance-theory-of-depression-is-dead-but-that-doesnt-mean-antidepressants-dont-work