En ole koskaan osannut kirjoittaa proosaa. Omimmillani olen lyhyissä blogeissa ja tietopohjaisessa asiatekstissä. Näin olen uskotellut itselleni ainakin tähän viikkoon saakka. Yrityksiä on ollut — vuosi oli varmaankin noin 2013 kun ihastelin The Sopranos -tv-sarjan käsikirjoittajien taituruutta ja päätin yrittää. Siitä ei tullut yhtään mitään. Tyhjän paperin kammo ei ole koskaan vaivannut minua, paitsi yrittäessäni mitä tahansa kaunokirjallisuuteen liittyvää. Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?
Everestin kokoinen vuori
Massiivisuus. Tietopohjaisessa tekstissä lopputulema syntyy kuin itsestään faktojen sanelemana, kaunokirjallisuudessa kaikki on avointa, ja se tulee itse keksiä. Mielessäni on ehkä pyörinyt teemoja, joita kaunokirjallisuuden keinoin haluaa käsitellä, mutta miten tuoda ne esille siten, ettei päädy vain luennoimaan? En koskaan oppinut laatimaan yksityiskohtaisia ajatuskarttoja ja suunnittelemaan ennalta esimerkiksi lukujen loppuhuipennuksia. Mikäli ryhtyy kirjoittamaan isoa projektia, kuten romaania, niin onhan ennalta tiedettävä mihin tarina on johtamassa.
Lukemisissani keskityin pitkään tietokirjallisuuteen, filosofiaan ja psykologiaan. Parina viime vuonna mukaan on hiipinyt kirjallisuuden klassikoita. Se alkoi Orwellin ja Huxleyn kuuluisilla dystopioilla, josta laajeni psykologisen romaanin mestariin Dostojevskiin. Tänä vuonna olen lukenut Leo Tolstoin Anna Kareninan ja kuluneella viikolla suljin viimeisen sivun Salman Rushdien Saatanallisista säkeistä. Hyllyssä vuoroaan odottelevat esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Emily Bronten Humiseva harju. Näihin klassikoihin uppoutuminen paljasti minulle tarinallistamisen voiman, ja kuinka tällä tavoin on mahdollista päästä paljon syvemmälle kuin missään tietotekstissä koskaan. Halusin yrittää vielä kerran.
Plotter ja pantser
Löydettyäni eron plotterin ja pantserin välillä urakka helpottui. Plotter on tarkka arkkitehti, suunnittelija, joka luo tarinansa tarkkojen piirustusten mukaan. Draaman kaari on jäsentyneenä ja varmana mielessä jo ennen kuin varsinainen tarinan kirjoittaminen alkaa. Harhaluuloni oli, että romaanikirjoittaminen vaatii aina tällaista lähestymistapaa. Näin ei ole. Termi pantser juontuu englanninkielisestä sanonnasta ”fly by the seat of your pants" ja se tarkoittaa toimimista vaistonvaraisesti ilman suunnitelmaa. Kauhun mestari Stephen King on julkaissut pitkän uransa aikana yli 80 kirjaa ja häntä käytetään usein esimerkkinä pantserista. King on sanonut hyvien tarinoiden löytyvän kuin fossiilit — ne pitää kaivaa esiin, ei rakentaa alusta asti. King luo roolihahmot, ja vaiston varassa johdattelee heidän tarinaansa eteenpäin.
Tämä ajatus mielessäni pakotin itseni aloittamaan, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, kun huumaava flow-tila pääsi valloilleen. Se on yksi ihmiselämän tyydyttävimmistä tunteista, kun uppoudut kaikilla aisteillasi rakastamaasi tekemiseen. Muutamassa päivässä syntyi vaivatta kymmenisen sivua tekstiä, josta olen ahkerasti tekoälyltä pyytänyt palautetta. Juuri tällaiseen tekemiseen esimerkiksi Microsoft Copilot tai Chat GPT ovat oivallisia työkaluja.
Miksi proosaa?
Tietokirjallisuus on pitkälle jalostuneita lauseita, kuin valmiina pöytään tarjoiltu ravintola-annos. Kaunokirjallisuudessa aloitetaan aivan alusta, kurkkujen pilkkomisessa tai joskus niiden kasvattamisesta. Hahmojen kautta on mahdollista esitellä kasvuprosessia, ja siinä sivussa käyttää raakarehellistä kieltä. Tunneyhteyden luominen lukijaan käy sujuvammin ja helpommin.
Neutraaliuden voi heittää romukoppaan, mutta siinä samalla on oltava valmiina repimään haavansa auki. Ernest Hemingway totesi joskus: Kirjoittaminen on helppoa. Senkus istut alas ja alat vuotamaan verta. Tästä sain esimakua kirjoittaessani Mustaa sappea -kirjaa, mutta toden teolla Hemingwayn sanat avautuivat vasta kun aloin laatimaan kaunokirjallista tekstiä. Jotta tarina pitää otteessaan, on oltava valmis sukeltamaan sellaisiin syvyyksiin, joihin useimmat eivät peloltaan uskalla. Kaunokirjallisuuden luominen on kuluttavaa puuhaa; flow-tila on siunaus sekä kirous. Kirjoittaessa omaa romaania siihen lumemaailman on pakko immersoitua tavalla, joka ylittää arkisen puhelimen ilmoitusten jatkuvasti rikkoman kokemuksemme. Ajantajun kadotessa ja mielen yhä työstäessä seuraavia juonenkäänteitä on uhkana, että muu elämä — parisuhde, liikunta, arjen askareet kärsivät. Kirjailija ei ole helppo elämänkumppani.
Miehenä naisen nahoissa
Kirjailija on tarkkanäköinen havainnoija, joka pystyy pureutumaan pintatasoa syvemmälle ihmisten kokemusmaailmaan. Koen, että tällainen kyky minulta löytyy, mutta pitkään ylitsepääsemättömänä esteenä näyttäytyi naisen kokemusmaailman kuvaaminen. Onhan miehenä täysin mahdotonta päästä autenttisella tavalla kiinni naisen kokemuksiin ja päinvastoin. Vai onko?
Tämän lukon avaamisessa ovat auttaneet kirjallisuuden klassikot; esimerkiksi Anna Karenina, jossa mieskirjailija on valinnut päähahmokseen naisen, ja kuvailee tämän sielunelämää melkoisella tarkkuudella. Viime aikoina olen myös elokuva- ja tv-sarjojeni valinnassa tietoisesti priorisoinut tarinoita, jotka kerrotaan ensisijaisesti naisten näkökulmasta. Ilman kiinnostavia ja syvällisiä naishahmoja hyvää romaania on mahdoton kirjoittaa. Tai ainakaan siinä filosofisessa ja psykologisessa tyylilajissa, joka on itselleni luontainen.
Tarinani premissi
Lopuksi on ehkäpä hyvä hieman raottaa verhoa ja avata sitä ideaa, joka on saanut minut tällä viikolla uppoutumaan kirjoituskuplaani. Yhteiskunnallinen polarisaatio on teema, joka on tietyllä tapaa ikuinen, mutta elämässämme ajassa aivan erityisesti pinnalla. Tarinan keinoin haluan kuvata, kuinka nuoren ”tavallisen” ihmisen hidas liukuma kumpaan tahansa ääripäähän saattaisi tapahtua. Tähän fiktio on mielestäni faktaa väkevämpi keino. Fiktion kautta pystyy kuvaamaan kaikki vaiheet epäröinteineen ja ratkaisevine käännekohtineen kuin vain rationaalisesti esittämällä tästä prosessista luotuja sosiologien teorioita.
Aloitin prosessin luomalla kirjalleni päähahmot — yliopisto-opintonsa juuri aloittaneen parikymppisen Annan ja hänen poikaystävänsä Oton. Pantserina en vielä itsekään tiedä mihin tarina heidät lopulta johtaa. Pyrkimyksenä vaan on kuvata tarinan keinoin niitä vastavoimia ja sielun liikkeitä, jotka saattavat johtaa nuoren ihmisen ääriajattelun tielle.
Kommentit
Lähetä kommentti