Urheilunvihaajille

Jotkut ihmiset eivät pysty sietämään urheilua ja etenkään muiden kohkaamista siitä. Pystyn jotenkuten ymmärtämään tämän. Onhan huippu-urheilu periaatteessa vain aikuisten ihmisten leikkiä, minkä tulokset eivät tavallisen tallaajan elämänkulkuun vaikuta millään tavalla. Mutta miksi urheilu sitten on niin suosittua, ja miksi ihmiset jaksavat sitä seurata suurella tunteella?

Historiallisesti Suomessa urheilulla on ollut valtava kansaa yhdistävä vaikutus. Nykypäivänä urheilun ollessa markkinavoimien armoilla ja useasti maksukanavilla sellaisia koko kansaa yhdistäviä urheilutapahtumia on yhä vähemmän. Toista oli kuitenkin Suomen valtion itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola ja muut 1900-luvun alun urheilusankarit olivat omiaan vahvistamaan suomalaisten kansallistunnetta ja tunnettavuutta maailmalla. Ylen radio (ja myöhemmin) tv-lähetyksiä seurattiin joka niemennotkossa koko perheen voimalla. Yksi syy tietysti oli, että tuohon aikaan muita medioita ei ollut, mutta siltikin urheilun yhdistävää vaikutusta ei sovi väheksyä. Nykyään Suomessa vastaavanlaista yhteisöllisyyttä urheilun parissa ei enää ole, lähimpänä lienee keväiset jääkiekon MM-kisat, jotka kasaavat ihmisiä ravintoloihin ja toreille kannustamaan Leijonia. Syynä tähän on tietenkin se, että urheilutarjontaa on niin valtavan paljon, sekä vähempi tarve kansallisen identiteetin rakentamiselle.

Itse en seuraa urheilua juurikaan koskaan nationalistisesta näkökulmasta. Toki, mieltä lämmittää Suomen ja suomalaisten pärjääminen maailmalla, mutta katson myös paljon urheilua, jossa ei ole suomalaisia ensinkään. Minua kiehtoo ajatus siitä, kuinka äärimmilleen ihminen voi virittää kehonsa. Oli laji mikä hyvänsä, jokainen olympiamitalisti on uhrannut elämästään aivan valtavasti urheilun eteen. Se on intohimoa, ja sitä täytyy arvostaa. Tunnetta. Miltä Tero Pitkämäestä tuntui, kun MM-kulta jäi viikko sitten 11cm päähän? Tai Juha Mietaasta sen legendaarisen sadasosan eron jälkeen? Iloa ja surua, tunteita äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikana.

Tämän vuoksi urheilu on suurta viihdettä ja suurta draamaa. Olen pariinkin otteeseen nähnyt, kuinka jalkapallo-ottelussa saattaa tulla muutaman lisäaikaminuutin aikana parikin maalia ja varmalta näyttänyt voitto kääntyä katkeraksi tappioksi. Kyllä noissa tapauksissa paatuneimmankin urheilunvihaajan täytyy jotain tuntea.

1980-luvun kulttiklassikko elokuvan Rocky IV päätteksi Sylvester Stallonen esittämä Rocky Balboa mumisee mikrofoniin ”it's better than there's two of us, instead of 80 million”. Tämä välittömästi sen jälkeen, kun Rocky on kellistänyt Neuvostoliiton nyrkkeilijähirmun Ivan Dragon. Tuolloin elettiin kylmän sodan vuosia ja jännitteet Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä olivat huipussaan. Urheilun kansainväliset kilpailut ovat siis sotaa rauhan välinein. Stallonen lausahdus ei ole missään nimessä tuulesta temmattu.

Näen urheilulla olevan yhdistävän voiman globaalissa kontekstissa. Maailman suurin urheilutapahtuma, jalkapallon MM-kisat on hyvä esimerkki. Kentällä Ghana saattaa kohdata Saksan. Peli on kovaa, mutta vastustajaa kunnioitetaan. Useimmiten myös katsomon puolelle, vaikka ikäviä lieveilmiöitä toki välillä esiintyy. Siinä yhdistyy kaksi täysin erilaista maailmaa. Ottelun jälkeen maailmat ovat toivon mukaan askeleen lähempänä toisiaan.

Tunnetta äärilaidasta toiseen vain sekuntien aikavälillä. Ihmiskehon käsittämättömiä saavutuksia. Jännitystä ja draamaa. Kansakunnan identiteetin rakentamista. Sotaa rauhan välinein. Tätä on urheilu, ja sen vuoksi me rakastamme sitä.

-Matti