Sanakirjamääritelmän mukaan absurdi tarkoittaa jotain, joka on järkiperäisen ajattelun vastaista, mieletöntä tai mahdotonta. Asiayhteydessä esimerkiksi näin: on absurdia ajatella, että joskus tupakoinnin luultiin olevan hyväksi terveydelle.
Sotaisan 1900-luvun puolivälissä absurdismi alkoi saada jalansijaa filosofisena suuntauksena ja oppirakennelmana. Absurdismin isänä pidetään itseoikeutetusti ranskalaista kirjailijaa ja ajattelijaa Albert Camus´ta (1913–60). Elinaikanaan Camus itse torjui hänelle asetellun filosofin leiman, ja näki roolinsa ennemmin kirjailijana ja taiteilijana. Hänen teoksissaan käsittelemät filosofiset teemat ja syvällinen kykynsä ajatteluun kuitenkin loivat jälkimaineen, jossa Camus luetaan 1900-luvun suurten filosofien joukkoon.
Opillisesti absurdismi kehittyi vastalauseena kahteen vallitsevaan filosofian suuntaukseen: uskonnolliseen eksistentialismiin ja nihilismiin. Pohjimmiltaan eksistentiaalinen filosofia pyrkii löytämään vastauksia elämän merkitykseen ja tarkoitukseen. Uskonnollinen eksistentialismi kannusti ”uskon loikkaan” ja yliluonnolliseen merkitykseen turvautumiseen. Nihilismi puolestaan toteaa, että elämälle on mahdotonta löytää merkitystä ja päätyy hylkäämään elämän arvon kokonaan. Nihilismi onkin eräänlaista luovuttamisen filosofiaa.
Nihilistin tavoin absurdisti myöntää, että elämälle on mahdotonta löytää yksiselitteistä tarkoitusta ja merkitystä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole tukeutuminen yliluonnolliseen, vaan elämän mahdottomuuden hyväksyminen. Näkemys on päällisin puolin järjetön, mutta niin on ympäröivä maailmakin. Taustalla ei vaikuta älykästä suunnittelijaa, joka ohjailisi ihmisiä merkityksen äärelle. Elämä on aivan liian kaoottista, ennalta-arvaamatonta ja epäreilua, jotta näin voisi ajatella. Näitä asioita ei voi järjellä selittää, ne tuntuvat aivan mielettömiltä kohtalon oikuilta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että pyrkii nauttimaan elämästään kaikesta absurdiudesta huolimatta.
Camus’n filosofia tulee esille kaikissa hänen kaunokirjallisissa teoksissaan, mutta selkeimpänä esimerkkinä hänen ajattelustaan pidetään vuonna 1942 julkaistua esseetä Sisyfoksen myytti. Sisyfos on Kreikan mytologiasta kumpuava hahmo, joka ei piitannut jumalista eikä kuolemasta. Rangaistuksi hänet tuomittiin manalaan, jossa hänen tehtävänsä oli pyörittää kivenlohkaretta vuoren huipulle. Mutta aina kun Sisyfos oli lähellä huippua, lohkare vieri takaisin alas ja hänen oli aloitettava työnsä alusta. Tätä Sisyfos oli tuomittu tekemään ikuisuuden. Loppumatonta, mieletöntä puurtamista ilman toivoakaan minkäänlaisen päämäärän saavuttamisesta.
Kuvitelkaa Sisyfos onnellisena oli Camus´n kuuluisa vastaus. Absurdismin voi tulkita myös lohdullisena filosofiana; vaikka elämässä ei olekaan mitään järkeä, eikä Jumalaa eikä johdatusta eikä ponnistelua palkita, niin silti ihminen voi löytää sille mielekkyyden. Merkityksen etsiminen on ajanhukkaa, mutta sikäli kun sellainen on, niin se löytyy itse matkasta, ei päämäärästä. Se on pienissä asioissa, ponnistelussa itsessään. Tämän vuoksi jopa Sisyfos voi olla onnellinen.
Absurdismin voima piilee myös siinä, että se auttaa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ihmisillä on tapana punnita päätöksiään ja märehtiä tekemissään menneisyyden virheissä. Tämä murehtimisen taakka voi käydä sietämättömän raskaaksi. Absurdisti näkee elämän joka tapauksessa mielettömänä tapahtumien sekasotkuna, jota pystyy vain hyvin rajallisesti itse kontrolloimaan. Tältä kantilta katsoen myös omiin virheisiinsä voi suhtautua suopeammin, sillä loppujen lopuksi niiden merkitys on joka tapauksessa vähäinen.
Kommentit
Lähetä kommentti