Eilen olin nokkela ja halusin muuttaa maailmaa. Tänään olen viisas, joten muutan itseäni.
Tämä 1200-luvulla vaikuttaneen persialaisrunoilija Rumin mietelause on vaikuttanut minuun syvästi. Yhtä lailla tärkeässä roolissa henkisen kehitykseni kannalta ovat olleet myös stoalaisen filosofian ydinopetukset: keskity asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan; tavoittele mielentyyneyttä; opi hillitsemään tunteitasi.
Kääntyminen sisäänpäin on tuonut mukanaan merkittäviä etuja. Se on opettanut käsittämään oman rajallisuuden ja hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Kukaan — ei kukaan — jaksa kantaa koko maailman taakkaa harteillaan romahtamatta. Sinulla ei tarvitse olla kaikkeen mielipidettä ja oman tietämättömyyden kanssa voi elää. Niinpä on parempi keskittyä oman itsen kehittämiseen sekä välittömään lähipiiriin. Tällä tavoin taakka pysyy kohtuullisena ja siinä sivussa kehittyy myös paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi.
Kiistattomista hyödyistään huolimatta tällä elämänfilosofialla on myös haittapuolensa. Se on eräällä tavalla passiivista tyytymisen filosofiaa. Se ei pyri aktiivisesti muuttamaan maailmaa ja sen räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia. Sillä ei ole intohimoa tai agendaa, joka pyrkisi parantamaan maailmaa vaikkapa laittamalla stopin suuryritysten veronkierrolle tai ydinasevarustelulle. Eikö aidosti hyvää ja jaloa ihmisyyttä olisi omistaa elämänsä jollekin merkitykselliselle taistelulle? Vaikkapa sille, että pyrkisi ajamaan läpi lainsäädäntöä, joka pakottaisi myös Metan ja Amazonin kaltaiset yritykset maksamaan veroa?
Sisäänpäin kääntyminen ja syvä itsetutkiskelu ei ole helppoa. Päinvastoin se on kuluttavaa ja ankaraa työtä, johon harvalla riittää kapasiteettia. Silti, se on houkuttelevaa ja suositeltavaa, sillä se on ylipäätään mahdollista. Veronkierron lopettaminen on merkityksellinen taistelu, jolla on potentiaalista voimaa muuttaa maailmaa aidosti paremmaksi. Mutta miltä kantilta tällaista valtavaa yhteiskunnallista ongelmaa lähtisi lähestymään? Asiaan perehtyminen ja siitä tietoisuuden levittäminen on ensiaskel, mutta keinon teho kyseenalainen. Aivan vähimmäisvaatimuksena olisi se, että pitäisi päästä sisään vallan kamareihin, vähintäänkin EU-tason päättäjäksi ja sielläkin merkittävään asemaan. Miten tämän saavutat ilman valtavaa määrää rahaa ja suhteita? EU-tason päättäjäkin on tässä kuviossa vain pieni pelinappula. On taisteltava suuryritysten intressejä ja finanssikapitalismin lainalaisuuksia vastaan, pyrittävä muuttamaan perustavalla tavalla yhteiskunnan rakenteita ja ohjaavia ideologioita. Tehtävä on mahdoton, siltä ainakin vaikuttaa.
Rutger Bregmanin uutuuskirja Moraalinen kunnianhimo toimi pontimena tämän kirjoittamiselle. Bregmanin viesti on, että hyvät aikeet ja tiedostaminen eivät riitä, vaan ennen kaikkea tarvitaan tekoja. Kirjailija vyöryttää lukijalle lukemattomia esimerkkejä historiasta aina orjuuden lopettamisesta isorokon torjuntaan, jossa yhden tai muutaman ihmisen omistautuminen asialle on saanut muutoksen aikaan. Tarkoitus on herättää moraalista syyllisyydentuntoa länsimaalaisen ihmisen omassatunnossa, joka pakottaisi aktiivisempaan toimintaan.
Bregman ei arvosta omassa hiljaisuudessaan moraalikysymyksiä puntaroivaa ihmistä kovinkaan korkealle. Identifioin itseni tällaiseksi ihmiseksi ja pyrin ottamaan Bregmanin kritiikin vakavasti. Onko kaikki itsetutkiskelu, self-helpin ja filosofian lukeminen sittenkin vain tyhjänpäiväistä hurskastelua, joka ei tuota mitään eikä saa mitään aikaan? Välitön lähipiiri ei Bregmanille merkitse paljoa, kun panoksena on koko maailman parantaminen!
Bregmanin esittämä kritiikki on kirvelevää ja herättää kyseenalaistamaan omien valintojen erinomaisuutta. Minulla on tapana kantaa osaa maailman taakasta harteillani: olen tietoinen esimerkiksi luontokadosta, tehoeläintuotannon epäeettisyydestä, sodista ja kapitalismin räikeimmistä ylilyönneistä. Silti syön edelleen tehotuotettua lihaa ilmeenkään värähtämättä ja täytän kotini turhaakin turhemmilla kulutushyödykkeillä. Tiedostan, mutta toiminnaksi asti se ei jalostu.
Kirjansa jälkisanoissa Bregman pehmentää pisteliästä sanomaansa tunnustamalla, että lopulta mikään ei riitä ja kukaan ei jaksa kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. Saarnaava ja syyllistävä ote saa lopussa inhimillisemmän sävyn. Pidän tiedostamista ja syvää itsetutkiskelua suuremmassa arvossa kuin Bregman. Kirjoittaja kehottaa omistautumaan jollekin suurelle taistelulle kaikilla ruumiin ja sielun voimillaan sulkien kätevästi silmänsä siltä, että moinen fanaattisuus johtaa vähintään yhtä usein huonoon kuin hyvään lopputulokseen. Mustavalkoinen ajattelu ei oikein istu maailmaan, joka on täynnä harmaan sävyjä. Esimerkeissään Bregman kyllä ohimennen mainitsee, että rahalla ja vaikutusvaltaisella asemalla todella on merkitystä, kun aletaan maailmaa muuttamaan, mutta ei pureskele asiaa sen pidemmälle. Jää avoimeksi, mitkä ovat ne matalapalkkaduunarin keinot maailman parantamiseen, jos tiedostaminen ei kerran riitä mihinkään…
En ole siis valmis heittämään koko elämänfilosofiaani romukoppaan ja omistamaan elämääni merkitykselliselle taistelulle jonkin yksittäisen jalon aatteen puolesta. Itsetuntemuksella ja hyvän levittämisellä välittömään lähipiiriin on edelleen arvonsa. Ennen muuta se on toteuttamiskelpoinen matalan kynnyksen pyrkimys, joka syyllistämisen sijaan edistää elämänlaatua.
Kommentit
Lähetä kommentti