Mitä ajatella poliittisista lakoista? Pyrkimykseni on aina kiistanalaisissa asioissa perehtyä kaikkien osapuolten lähtökohtiin ja vasta tämän jälkeen muodostaa oma mielipide.
Kiistan ydin on seuraava:
Maamme hallitus pyrkii uudistamaan työmarkkinoita ja parantamaan kilpailukykyä verrokkimaihin nähden. Tavoitteena on myös pitkään jatkuneen ja koronavuosina räjähtäneen valtion velkaantumisen vähentäminen. Hallituksen keinovalikoimaan kuuluu muun muassa työntekijän irtisanomisen helpottaminen, ensimmäisen sairauslomapäivän karenssi, ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen, palkankorotusten sitominen vientialojen tasolle ja liuta sosiaaliturvaetuuksiin liittyviä leikkauksia. Valtion kassaa voi paisuttaa joko leikkauksilla tai veroja korottamalla. Nykyinen hallitus on päättänyt, että leikkaukset ovat toimivampi tapa.
Harva, jos kukaan, pitää hallituksen tavoitteita huonoina. Totta kai talouden kilpailukyky on tärkeä asia. Totta kai on tärkeää, että valtion velkaantuminen saataisiin kuriin. Totta kai on kaikkien etu, jos yhä useampi saadaan työelämään mukaan. Eripuraa on ainoastaan niistä keinoista, joilla tavoitteisiin pyritään.
Työmarkkinajärjestöt katsovat, että hallituksen ajamat toimenpiteet eivät kohdennu tarkoituksenmukaisesti ja ovat tosiasiallisia heikennyksiä työntekijän asemaan. Erityisesti hiertää se, että hallitus pyrkii sitomaan palkkaneuvottelut vientialojen palkankorotusten mukaisesti. Ay-liikkeen silmissä tämä näyttää siltä, että samalla sovittaisiin ”palkankorotuskatosta”, joka sorsii erityisesti naisvaltaisia julkisen puolen aloja. Esimerkkinä vaikkapa opettajat ja sairaanhoitajat. Pillastuminen on ymmärrettävä, koska inflaatio on ajanut matalapalkkatyöläisen todella ahtaalle. Lisäksi työmarkkinajärjestöt katsovat, että sosiaaliturvan leikkaukset ovat kohtuuttomia ja uhkaavat viedä kaikkein huono-osaisimmilta leivän pöydästä.
Pattitilanteessa ollaan. Tällä viikolla on lakkoiltu laajasti: kaupan alalla, julkisessa liikenteessä, teollisuudessa, lentoliikenteessä ja niin edelleen. Teollisuusliitto ehti jo ilmoittaa helmikuun puoliväliin sijoittuvasta kolmen päivän lakosta. Hallitus ei ole näitä säikähtänyt, vaan on kannassaan järkähtämätön. Heidän mielestään uudistukset ovat välttämättömiä eikä se aio taipua ulkoparlamentaariseen painostukseen.
Vallankäytön aseena poliittinen lakkoilu on sinko, ei tarkkuuskivääri. Se kohdentuu huonosti. Lakkoilu vaikeuttaa nimenomaisesti heidän elämää, joiden etuja sillä pyritään ajamaan. Julkinen liikenne on tästä oiva esimerkki. Eivät ministerit tarvitse busseja ja lähijunia. Duunarit tarvitsevat.
Perustuslain valtiosääntö toteaa seuraavaa:
Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.
Vuosikymmenten ajan Suomen poliittisessa kulttuurissa työmarkkinakiistoista on sovittu kolmikantaneuvotteluissa ay-liikkeen, työnantajien ja hallituksen kesken. Tämä konsensus on kuollut. Niinpä hallitus pitää kynsin hampain kiinni valtiosäännön pykälästä, jossa selkeästi todetaan hallituksen käyttävän ylintä valtaa. Sen ei ole pakko luovuttaa tätä valtaa minnekään, vaikka menneisyydessä käytäntö on ollut erilainen.
Käynnissä on tietynlainen väsytystaistelu. Ay-liike luottaa siihen, että lakkoilujen vaikutus on niin merkittävä, että hallituksen on yhteiskuntajärjestyksen toimivuuden varmistamiseksi pakko tulla puoliväliin vastaan. Hallitus puolestaan luottaa siihen, että lakkokassat kuivuvat kasaan ja suurin osa kansasta kyllästyy ay-liikkeen temppuiluun ja arkea haittaavaan lakkoiluun. Tämä oletus ei ole aivan tuulesta temmattu – onhan niin, että vaaleissa suurin osa kansasta tosiaan äänesti hallituspuolueita.
Hallituksella on täysi oikeus edistää parhaaksi näkemiään uudistuksia. Tämän oikeuden takaa perustuslain valtiosääntö. Ulkoparlamentaariseen painostukseen ei tarvitse taipua. Toisaalta historia on täynnä varoittavia esimerkkejä siitä, miten vallalla on taipumus turmella ja hivuttamalla siirrytään turmiolliselle tielle. Alkuvaiheessa tämän kehityksen voi pysäyttää ja se on nimenomaan kansanjoukkojen tehtävä. Nähdäkseni tällaisessa pattitilanteessa elämme.
Mitäs mieltä itse olen vallitsevasta tilanteesta? Henkilökohtaisesti en oikein usko poliittiseen lakkoiluun. Se on selvää, että suurta epäoikeudenmukaisuutta ei pidä ottaa passiivisesti vastaan, vaan on rohjettava nousta vastarintaan. Nykytilanteessa ei mielestäni olla vielä siinä pisteessä. Osa hallituksen toimista on kieltämättä kovia, mutta niiden perustelut ja tavoitteet ovat ymmärrettäviä. Poliittinen lakkoilu kohdentuu heikosti ja aiheuttaa minunkin arjessani tarpeetonta haittaa. Sinällään ymmärrän ay-liikkeen tulokulman, mutta lakkoaseen näin järeä käyttäminen ei ole mielestäni oikea tapa toimia tässä hetkessä.
Kaikkein ikävin puoli asiassa on tietysti se, että aihe jakaa niin vahvasti mielipiteitä, että yhteiskunnan polarisaatio vain kärjistyy. Äärimmilleen kiristyessä se voi olla uhka sisäiselle turvallisuudelle. Viisain neuvo, jonka osaan antaa on, että tutustuu molempien osapuolten lähtökohtiin ja vasta tämän jälkeen muodostaa oman kantansa. Kun tällaisen ajatteluprosessin on käynyt läpi, niin tällaisestakin aiheesta on mahdollista keskustella kiihkottomasti.
Kommentit
Lähetä kommentti