Metsää on vaikea nähdä puilta ja asioilla on tapana näyttäytyä selkeinä vasta jälkijättöisesti. Näistä rajoitteista huolimatta on ilmiselvää, että elämme hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin 20 vuotta sitten.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että työmarkkinatilanne jumiutuu ja tulehtuu täysin, koska osapuolilla ei ole kiinnostusta edes yrittää neuvotella kolmikantaisesti.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että Suomi sulkisi itärajansa pelkkänä ilmoitusasiana kansan tukiessa päätöstä käytännössä yksimielisesti.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että maahanmuuttajat olisivat ensisijaisesti uhka kansalliselle turvallisuudelle ja yhtenäisyydelle.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, (ainakaan julkilausutusti) Venäjän olevan terroristivaltio ja eksistentiaalinen uhka Suomen turvallisuudelle.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että kaupunkien kaduilla liikkuisi maahanmuuttajataustaisia nuorisojengejä, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa hyvin huolettomasti.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että kävisimme poliittisia kulttuurisotia, jossa vastapuoli ei näyttäydy minään muuna kuin pahantahtoisena vihollisena.
· 20 vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että hyvinvointivaltion peruspalvelut (kuten terveydenhoito ja perusopetus) olisivat nykyisenkaltaisessa kriisissä.
Arvot ovat koventuneet. Oikea kysymys kuuluukin, onko tämä syy vai seuraus? Onko arvojen koventuminen vain välttämämätön reaktio muuttuneeseen maailmaan? Vai kenties toisinpäin? Onko ympärillä oleva maailma muuttunut, koska arvomme ovat koventuneet?
Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin maailma vannoi kauppasopimusten ja keskinäisriippuvuuden siunauksellisuuteen. Suhtautuminen Venäjään on tästä ilmiselvin esimerkki. Länsi oli täysin vakuuttunut siitä, että demokraattisesti hallinnoitu markkinatalous on järjestelmänä niin ylivoimaisen hyvä, että luonnonlain mukaisesti kaikki muutkin tulevat sitä seuraamaan. Toisin kävi. Mikään määrä turismia, kaupankäyntiä tai kaasuputkihankkeita ei estänyt Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan.
Globaalissa maailmassa olemme pakotettuja reagoimaan ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin. Kaikki liittyy kaikkeen, tavalla tai toisella. Esimerkiksi politiikan kulttuurisodat ovat leimallisesti hyvin yhdysvaltalainen ilmiö, joka on siirtynyt myös Eurooppaan ja Suomeen. Venäjän suhteen paluu ”vanhaan normaaliin” ei ole mahdollista meidän kenenkään elinaikana.
Näen, että arvojen koventuminen on voittopuolisesti seurausta siitä, että maailma ympärillä on muuttunut nopeasti ikävään suuntaan. Kovat ajat vaativat kovia keinoja. Ylätason geopoliittiset liikkeet ovat merkittäviä tekijöitä, mutta ne eivät kuitenkaan selitä miksi arjen lattiatasolla niin moni asia tuntuu menevän ”päin helvettiä”.
Kykymme ja halumme neuvotella — siis keskustella keskenämme — näyttää heikentyneen. Se näkyy esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa työmarkkinatilanteessa. Omista päämääristä ei voida tinkiä, koska vastapuoleen ei voi millään tasolla luottaa. Tämä sotii täysin suomalaista politiikkaa leimannutta konsensushenkeä vastaan. Konsensus on kuollut.
Aidat ja muurit nousevat niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Yhä enemmän haluamme olla tekemisissä vain ja ainoastaan oman viiteryhmämme kanssa. Jakaudumme ja sulkeudumme leireihin, jossa muut näyttäytyvät vihollisina, joiden kanssa ei tarvitse — eikä saa — olla tekemisissä. Kehitystä vahvistaa sosiaalinen media, jonka turvin on erityisen helppoa sulkeutua omaan kaikukammioonsa.
Arvot ovat koventuneet, koska se on välttämättömyys elämässämme ajassa. Toisaalta osan olemme tehneet aivan itse. Emme edes yritä keskustella, vaan näemme kanssaihmiset enenevissä määrin pelkkinä vihollisina. Jälkimmäiseen voimme itse vaikuttaa. Seuraa Instagramissa sekä Li Anderssonia että Jussi Halla-ahoa.
Kommentit
Lähetä kommentti