Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, – kuka pyyhkii meistä tämän veren?
Näin julisti moraalifilosofi Friedrich Nietzsche jo vuonna 1882. Jumalan kuolemalla Nietzsche tarkoittaa muutosta, jossa uskonto ja uskonnolliset instituutiot eivät enää ohjaa länsimaalaisen ihmisen elämänkulkua ja moraalisäännöstöä. Aikaansa edellä ollut Nietzsche tiesi, että tämä aiheuttaisi ongelmia.
Ihmiset ovat hengellisiä olentoja ja tarvitsevat jonkinlaisen moraalikehikon, jota kohti pyrkiä ja suunnistaa elämänsä käänteissä. 1900-luvulla ehkäpä suorastaan epäjumalan asemaan nousivat aatteet kansallisvaltiosta ja sitä taustalta ohjaavat ideologiat, kuten kapitalismi, fasismi ja kommunismi. Näiden varaan yksilö pystyi identiteettiään nojaamaan ja rakentamaan. Lopputuloksena oli hävitystä ja tuhoa, kun ideologiat kamppailivat keskenään kahdessa maailmansodassa.
Luin äskettäin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatutkija Francis Fukuyaman kirjan Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Kirjassa Fukuyama pohtii nykyaikaista identiteettipolitiikkaa ja yksilön identiteetin muodostumista. Fasismin ja kommunismin kaltaiset poliittiset ideologiat eivät enää jäsennä identiteetinmuodostusta. Jako vasemmisto – oikeisto -janalla ei myöskään ole enää erityisen relevantti. Sen sijaan identiteettipolitiikka on yhä marginaalisempien ryhmien esille tuomista ja arvostetuksi nostamista.
Kansallisvaltio on ja pysyy identiteetin rakentamisen liima-aineksena erityisesti poliittisen oikeiston keskuudessa, mutta se ei yksistään riitä. Ihmiset tarvitsevat myös hengellistä ja moraalista opastusta ja sitä ei kansallisvaltio tarjoa. Jumalan ollessa nietzscheläisittäin kuollut, ei sitä tarjoa myöskään uskonto.
Fukuyama esittääkin, että postmodernina aikana on siirrytty terapiamalliin. Terapia itse asiassa tarjoaa sellaista hengellistä ja moraalista opastusta, jota on perinteisesti haettu uskonnon piiristä. Ja toden totta — voidaan väittää, että terapiassa käyminen on sosiaalisesti hyväksytympää kuin henkisen tuen hakeminen uskonnollisesta yhteisöstä.
Ongelma piilee siinä, että terapia on hyvin yksilökeskeistä hoitoa. Terapeutin tehtävä on auttaa hänen potilastaan yksilönä ja auttaa häntä löytämään oma identiteettinsä. Terapiamallissa identiteetti on yhä yksilöllisempi ja pirstoutuneempi. Kuin sormenjäljet, kullakin täysin yksilölliset.
Nähdäkseni näistä piirtyy syy siihen, miksi nykyinen identiteettipolitiikka on niin vaikeaa ja turhauttavaa. Identiteettipolitiikka on yhä pienempien eturyhmien asioiden ajamista, jossa mitään yhteistä moraalista kompassia ei ole. Vastapuolet ovat niin kaukana toisistaan, että kunnollista kommunikaation keinoa heidän välillään ei ole. Tässä kohtaa on vaikea tehdä kompromisseja. Kun puhutaan vaikka talouspolitiikasta, niin kompromissien tekeminen on paljon helpompaa, koska asioita voidaan mitata. Identiteetti ei asetu minkään mittayksikön alaiseksi.
Maailma hyötyisi siitä, että Jumalaa ei olisi tapettu.
Kommentit
Lähetä kommentti