KORONA - Mitään ei ole tehtävissä

 

Minut on ohjelmoitu siten, että omien murheideni lisäkseni kannan mukanani myös tietyn määrän maailmantuskaa. Tätä en voi kytkeä pois kuin valokatkaisimesta, ja joskus se käy taakaksi, kun huomaan murehtivani asioista, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan. Tämän luonteenpiirteeni vuoksi olen myös tätä blogia vuosikaudet kirjoittanut, kun on vaikea vaan olla hiljaa, kun näkee jonkin epäkohdan. Vaikka tietää, että näillä kirjoituksillani minimaalinen vaikutus onkin, niin ainakin saan itselleni asioita purettua. 

 

Edeltävän noin kuuden viikon aikana olen ollut erityisen huolestunut mihin maailma on menossa koronaviruksen kanssa. Osassa Euroopan unionin jäsenmaista on käytössä ja/tai suunnitteilla erittäin ankaria koronarajoituksia, jotka erityisesti kohdistuvat rokottamattomiin. Itävallassa koko kansan pakkorokottamisesta on jo päätetty ja Saksassa sen läpimeno parlamentissa lienee läpihuutojuttu. Se ei varmasti jää siihen, vaan muutkin maat seuraavat perässä. Ilman vihreätä rokotepassia et pysty tekemään juuri mitään muuta kuin käydä ruokakaupassa, tämä koskee esimerkiksi juuri Saksaa kuten myös Italiaa ja Espanjaa. 

On ollut hyvin surullista seurata mihin tämä tilanne on johtanut. Käyttöön on otettu totalitarismista muistuttavia pakkokeinoja, ja ihmiset ovat jakautuneet omiin leireihinsä. Kaikki ovat väsyneitä ja monen mielenterveys on koetuksella. Millainen hintalappu koronan jälkimainingeista vielä tulee, kun ihmisten mielenterveys ei vuosikausia kestä sahaavaa elämän rajoittamista ja avaamista? 

Vaikutukset tuntuvat meistä ihan jokaisessa keinossa ja täällä kotimaassa on puhuttanut muun muassa rajoitusten mielettömyys. Ravintoloiden osalta on vitsailtu, että korona katsoo kelloa mihin aikaan alkaa tarttumaan ja kuntosalitkin laitettiin nyt kategorisesti kiinni, vaikka parempi yleiskunto ehdottomasti ja kiistatta parantaisi mahdollisuuksia selvitä taudista, eikä saleilta ole juurikaan mitään tartuntaketjuja levinnyt. On valtakunnallisia, maakunnallisia ja paikallisia päätöksiä, joiden sekamelskassa ei enää kukaan pysy kunnolla mukana. 

 

Omikroni-muunnoksen saapumisesta alkaen olen seurannut keskustelua hyvin tarkkaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kyseessä on varsin lievä tauti. Tehohoidon ja kuolemien määrä ei ole missään maailman kolkassa täysin räjähtänyt käsiin, ei ole ollut keväältä 2020 tuttuja Bergamon ruumiskuljetuksia. Hyvää osviittaa saa vaikkapa tutkimalla Etelä-Afrikan tilastoja, jossa omikroni on kaikista pisimmällä. Alle neljäsosa kansasta on rokotettu, mutta silti mitään välitöntä katastrofia kasvavien ruumisröykkiöiden suhteen ei sielläkään ole. Koska omikroni on selkeästi lievempi tauti ja tehohoidon sekä kuolemien määrä ei ole missään räjähtänyt käsiin niin olen alkanut kyseenalaistamaan pakkokeinojen ja älyttömien rajoitusten oikeasuhtaisuuden. Kannan syvää huolta siitä, missä kulkee raja yksilön oikeuksien rajoittamisen ja pandemianhoidon välillä. 

Palataan kotimaahan. Olen siis kysynyt, että millä perusteella ihmisten elämää nyt rajoitetaan, kun on käynyt selväksi omikronin olevan lievä variantti? Asiantuntijat ovat selkeästi sanoneet, että kaksi rokotetta suojaa todella hyvin vakavalta tautimuodolta. Tätä kirjoittaessa THL:n tilastot kertovat koronan vuoksi sairaalahoidossa olevan 375 ihmistä ja tehohoidossa 52 ihmistä. Luvut eivät vaikuta mitenkään kamalan suurilta. Suomen rokotekattavuus on kansainvälisesti vertaillen hyvin korkea. Millä perusteella siis edelleen voidaan rajoittaa ihmisten elämää näin rajusti? 

Ahkeran koronauutisoinnin seuraamisen ja monien pitkien keskustelujen päätteeksi olen löytänyt vastauksen ja se ei ole mukavaa kuultavaa. 

Suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on äärimmäisen hauras ja se ei pysty selviämään edes siitä pienestä määrästä vakavia tautitapauksia, joita omikron aiheuttaa. 

 

Olen keskustellut terveydenhuoltoalalla toimivien ihmisten kanssa ja tiedustellut auttaisiko tilannetta esimerkiksi se, että alalle annettaisiin välittömästi muutama miljardi hätärahoitusta? On käynyt ilmi, että ongelmat ovat niin syvälle juurtuneita, että se ei auttaisi kuin korkeintaan useamman vuoden perspektiivillä. Olen myös tiedustellut, että auttaisikohan jos hoitoalalle tehtäisiin väliaikainen koronakorotus palkkaan, joka olisi useamman satasen kuukaudessa? On käynyt ilmi, että tälläkään ei olisi vaikutusta, koska ei sitä paskaduunia kukaan halua tehdä, vaikka maksettaisiinkin enemmän. Viimekätisenä vaihtoehtona pakkokeinojen ja rajoitusten välttämiselle olen ehdottanut, että pitäisikö kriittisyyden määritelmää nostaa siten, että rajoituksiin mentäisiin vasta kun tilanne terveydenhuollossa on aidosti todella kriittinen. Tähän vastauksena on, että tilannetta ei saa koskaan siihen pisteeseen päästää, koska silloin jouduttaisiin valitsemaan ketä hoidetaan ja ketä ei, ja siis käytännössä promotoisin kuolemaa.

 

Olen myös pyrkinyt selvittämään onko terveydenhuollon olemassa olevia resursseja kohdistettu oikein koronanhoidossa? Olisiko ollut mitään vaihtoehtoista tapaa, jolla pakkokeinoihin ja rajoituksiin ei olisi tarvinnut mennä?  Tässä kohtaa liikutaan jo sellaisilla vesillä, että google-haulla tietoa ei ole kovin helposti saatavilla. Lisäksi minun on mahdotonta alan ulkopuolisena arvioida millainen resurssien kohdistaminen on missäkin tilanteessa järkevintä. Olen päätynyt umpikujaan. 

Yksinkertaisuudessaan tilanne on synkkä, todella synkkä. Koko muu yhteiskunta on hauraan terveydenhuoltosektorin panttivankina. Omikronin jälkeen tulee varmasti seuraava variantti, onko sekään vielä riittävän heikko, että pakkokeinoihin ei päädytä? En tiedä. Joka tapauksessa joskus tulee uusi pandemia, ja se saattaa olla huomattavasti koronaa vakavampi tapaus.  

 

Mitään ei ole tehtävissä. Pakkokeinoihin ja elämän rajoittamiseen on vaan pakko myöntyä, koska terveydenhuolto ei kestä pienintäkään takaiskua. Tämä on täydellinen umpikuja, en näe ulospääsyä. Sen vuoksi olen päättänyt, että tämän jälkeen en aio julkisesti koronakeskusteluihin enää osallistua millään muotoa. Yksityisesti voidaan puhua, jos joku sitä tahtoo.