Urani Kelalla päättyi eilen 17. tammikuuta 2022. Ensimmäistä kertaa päädyin tämän valtionviraston palvelukseen kesällä 2018 suorittaessani vielä yhteiskuntatieteiden maisterin opintoja. Olin tuon kesän asiakaspalvelussa ja sitä seuraavan kesän 2019 sitten ratkaisupuolella. Kesän jälkeen olin poissa noin kuusi viikkoa, kunnes lokakuussa 2019 aloitin jälleen osa-aikaisena työntekijänä opiskeluiden ohessa. Toukokuusta 2020 alkaen olen sitten tehnyt töitä täysiaikaisesti, ensin pätkäsopimuksilla ja 1.2.2021 alkaen vakituisella sopimuksella. Eilen se päättyi.
Hakijamäärät Kelan tehtäviin ovat valtavan suuria, joten olin tavattoman kiitollinen, että minut poimittiin noiden satojen hakijoiden joukosta. Oli kuitenkin alusta alkaen selvää, että Kelan virkailijan ammatti ei ollut minun loppupäämääräni elämässä. Olin ja olen edelleen täysin aidosti innostunut niistä asioista, joista opin yliopistovuosina. Yhteiskunnan rakenteista, murroksista ja ilmiöistä, historiallisista aatevirtauksista, politiikasta ja filosofiasta. Olin erittäin motivoitunut opiskelija ja se näkyikin myös hyvissä arvosanoissa.
Pettymys olikin suuri, kun kaikilla lukemillani kirjoilla ja kovalla työllä hankkimilla arvosanoilla ei ollut työelämässä mitään merkitystä. Osakseni redusoitui istua näytön edessä tulkitsemassa toinen toistaan vaikeaselkoisempia ohjeita pilkuntarkasti ja luovia jossakin toimeentulotuen hakijan hädän ja lainsäädäntöviidakon välimaastossa. Tämä ohjeiden määrä on aivan pökerryttävä ja kaiken lisäksi ohjeet saattavat olla myös ristiriidassa keskenään. Kävi myös ilmi, että niin kauan kun teen ratkaisuasiantuntijan työtä, niin maisterin papereilla ei ollut palkkauksen suhteen mitään merkitystä. Se ei ole kelpoisuusvaatimuksena, joten sillä ei ole myöskään merkitystä. Ehkä oli myös omalta osaltani liian idealistista ja virheellistä olettaa, että nykyisessä koulutusinflaation maailmassa maisterin papereilla jotain merkitystä olisi. Joka tapauksessa tuon iskun otin raskaasti ja se teki työstä astetta turhauttavampaa.
Eihän kukaan vaan irtisanoudu valtion vakituisesta virasta, jos tiedossa nurkan takana ei ole yhtä varmaa ja parempipalkkaista duunia. Eihän? Niin, se on tosiaan järjenvastaista ja sen takia odotin niin pitkään, että työ teki minut ”hulluksi.” Tällä tarkoitan ahdistusta ja paniikkikohtauksia, joiden vuoksi olin vuonna 2021 kahteen kertaan pidemmällä sairauslomalla ja muu aika oli vain selviytymistä seuraavaan päivään. Koskaan aiemmin elämässäni en ollut tällaisista oireista kärsinyt. Välillä oli parempiakin päiviä, mutta suuren osan vuodesta 2021 en ollut laisinkaan oma itseni. Elämässä toki tapahtuu paljon muutakin kuin pelkkä työ, mutta tiesin koko ajan mikä oli pääasiallinen syy oireiluun. Se oli työperäistä.
On jotenkin hankala sanoittaa mikä siinä työssä sitten oli, mikä teki minut ”hulluksi.” Yhtäältä se oli itseään toistavaa ja puuduttavaa, toisaalta taasen koko ajan piti oppia uutta ja olla terävimmillään. Tuntui, että aika ei kulunut millään, mutta toisaalta takaraivossa jyskytti jatkuvasti kiireen tuntu. Eihän näissä ole mitään järkeä, mutta hulluksihan olin tullut. Korona ei auttanut tilannetta laisinkaan, kun parhaimmat työkaverit lipuivat kokoaikaisesti etätöihin tai vaihtoivat kokonaan työpaikkaa. Yhteisöllisyyden koin olevan todella vähäistä ja sekin vähä tapahtui skypen yli, eikä se ollut riittävää. Tiesin, että näillä suoltamallani päätöslappusilla oli mitä suurin merkitys hakijoiden elämään, mutta silti tuntui, etten saanut mitään konkreettista aikaan.
Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on upea asia, mutta myös sillä on kääntöpuolensa. Se on rakentunut sotien jälkeen vuosikymmenien mittaan kerrostuma kerrostuman päälle ja poikkeus poikkeuksen päälle. Kaikki tämä on tehty varmasti parhaassa tahdossa, mutta seurauksena siitä on kasvanut hallitsemattoman monimutkainen hirviö. Jonkin etuuden tunteminen vaatii aidosti todella syvällistä erityisosaamista, niin monimutkaista sosiaaliturvasta on tullut. Ja ehkäpä on niin, että toimeentulotuesta monimutkaisempaa etuutta ei olekaan. Se kun ei ole vaan, että maksetaan kuukausittain joku summa rahaa hakijan tilille, kuten vaikkapa opintotuki. Ei, sen sijaan toimeentulotukeen kuuluvat mitä moninaisimmat maksusitoumusasiat, kuten silmälasit, henkilöasiakirjat kaikissa muodoissaan, vuokravakuuksien myöntäminen ja hylkääminen tietyillä erikseen määrätyillä perusteilla ja tässä vain pieni osa näistä maksusitoumusasioista. Lisäksi asumiskustannuksista on määritelty, että (ymmärrettävästi) valtio ei voi tukea asumista kovinkaan kalliissa asunnossa ja nämä asumiskustannusten kohtuullisuuden arvioinnit lankeavat myös toimeentulotuen käsittelijän murheeksi. Näihin asioihin liittyvä yksityiskohtaisten ohjeiden ja tulkinnan määrä on jotain sellaista, että sitä ei voi uskoa ennen kuin näkee.
Uusivuosi oli sitten se kulminaatiopiste, joka johti irtisanomispäätökseen. Vuodenvaihde sattui tänä vuonna viikonlopulle ja sen koko viikonlopun ajan olin suomeksi sanottuna aivan paskana. Sunnuntaina 2.1.2022 tiesin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä kolmanteen kertaan sairauslomalle tai sitten tehdä se rohkea ja tarpeellinen päätös eli irtisanoutua. Maanantaina sitten irtisanoin itseni ja eilen irtisanomisaika kului umpeen.
Kun maanantaina 3.1.2022 jätin irtisanomislapun niin olihan se uhkapeliä. Kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin, sillä sain töitä turvallisuusalalta ja aloitan niissä hommissa vielä tammikuun aikana. Ja niin, entäs se ahdistus ja paniikkikohtaukset…?
ne ovat vain ikävä muisto.
PS: Työnantajana minulla ei ole Kelasta pahaa sanottavaa ja tietylle ihmistyypille se työ voi sopiakin mitä erinomaisimman hyvin.
Kommentit
Lähetä kommentti