Tänään aamupäivällä kirjoittelin tekstejä
liittyen kurssiin, joka käsittelee harvaan asuttua maaseutua.
Luentomateriaaleissa oli mainittu myös entinen kotikyläni Rasimäki. Eikä
sinällään ihme, onhan se yksi Suomen tutkituimpia kyliä. Nyt
kun olen pyöritellyt asiaa akateemisen puolueettomasti, niin voisinpa
kirjoittaa siitä myös ei-akateemisesti. Toisin sanoen suoraan mitä ajatellen,
ilman filttereitä.
En koskaan tykännyt kasvamisesta Valtimolla ja
vielä vähemmän Rasimäellä. Kirkonkylän keskuksessa olisin varmastikin jollain
tasolla viihtynyt, olihan siellä uimaranta, kuntosali, kirjasto ja jotain
muutakin ajanviettomahdollisuuksia. Tuollaiset asiat olisivat teinivuosina
kiinnostaneet, mutta sen sijaan mopojen ja traktorien rassaaminen ja
metsäkanalintujen tai hirvenmetsästys ei. Noh, arvatenkin noita minulle
kuitenkin tuputettiin. Etenkin pimeänä vuodenaikana (eli suurin osa vuodesta)
harrastusmahdollisuudet olivat kovin ohuet. Konsolipelit, televisio ja kirjat.
Internet toimi jos toimi, silloin elettiin vielä puhelinmodeemien varassa.
Enpähän sitten tiedä minkälainen ”siunaus”
oli, että sain käydä alakoulun kyläkoulussa. Pienet ryhmät, pienet sosiaaliset
ympyrät, todella pieni elämänpiiri. Siitä huolimatta koulumatka oli ihan yhtä
pitkä kuin kirkonkylän koulullekin olisi ollut. Opetuksen tasosta en osaa sanoa,
kun ei ole vertailupohjaa. Yleisellä tasolla kuitenkin on niin, että pieniin
kuntiin on vaikea saada osaava henkilöstöä töihin, kun ei kukaan sinne halua
muuttaa. 1990-luvulla tilanne tosin vielä saattoi olla siinä suhteessa parempi,
enkä kokenut, että olisin huonoa opetusta saanut.
Jotenkin kuvittelen, että elämä olisi edennyt
suoraviivaisemmin ja selkeämmin jos olisin kasvanut kaupunkiympäristössä. Olisi
päässyt helpommin mieluisten harrastusten pariin, olisi kehittynyt paremmat
sosiaaliset taidot ja joku olisi varmaan osannut paremmin ohjata
opintopolullakin oikeaan suuntaan. Omaksuin hyvin konservatiivisia asenteita,
joista olen pikkuhiljaa kasvanut ulos. Kaupungissa
olisin ehkä kasvanut enemmän ulospäinsuuntautuneeksi, olisin ehkä helpommin löytänyt
parisuhteeseen ja niin edelleen. Ehkä, ehkä ja ehkä… jälkiviisaus ja jossittelu
ovat viisauksista turhimpia. Pienestä pitäen olen ollut mieleltäni
kaupunkilainen, tai pikemminkin keskisuuren
kaupungin asukas. Pääkaupunkiseudullakin pystyn asumaan, mutta parhaiten
viihdyn vähän pienemmässä kaupungissa.
Tämä tarina nyt ei ole mikään poikkeuksellinen
eikä ole tarkoituksena kerätä mitään ”sympatiapisteitä”, koska on ollut niin ”rankkaa.”
Ei ollut. Lapsuus ja nuoruus olivat kokonaisuudessaan ihan onnellista aikaa,
eikä ole mitään mieltä paisuttaa ongelmista kokoaan isompia. Maaseudulla
asumisessa oli (ja on edelleen) myös hyvät puolensa. Asiat menivät kuten
menivät ja näillä näkymin tulen vielä joku päivä valmistumaan maisteriksi. Ei
silloin ole mitään valittamisen aihetta.
kuva: viikkopohjoiskarjala.fi
Kommentit
Lähetä kommentti