Siirry pääsisältöön

Maaseudun mies



Tänään aamupäivällä kirjoittelin tekstejä liittyen kurssiin, joka käsittelee harvaan asuttua maaseutua. Luentomateriaaleissa oli mainittu myös entinen kotikyläni Rasimäki. Eikä sinällään ihme, onhan se yksi Suomen tutkituimpia kyliä.  Nyt kun olen pyöritellyt asiaa akateemisen puolueettomasti, niin voisinpa kirjoittaa siitä myös ei-akateemisesti. Toisin sanoen suoraan mitä ajatellen, ilman filttereitä. 

En koskaan tykännyt kasvamisesta Valtimolla ja vielä vähemmän Rasimäellä. Kirkonkylän keskuksessa olisin varmastikin jollain tasolla viihtynyt, olihan siellä uimaranta, kuntosali, kirjasto ja jotain muutakin ajanviettomahdollisuuksia. Tuollaiset asiat olisivat teinivuosina kiinnostaneet, mutta sen sijaan mopojen ja traktorien rassaaminen ja metsäkanalintujen tai hirvenmetsästys ei. Noh, arvatenkin noita minulle kuitenkin tuputettiin. Etenkin pimeänä vuodenaikana (eli suurin osa vuodesta) harrastusmahdollisuudet olivat kovin ohuet. Konsolipelit, televisio ja kirjat. Internet toimi jos toimi, silloin elettiin vielä puhelinmodeemien varassa. 

Enpähän sitten tiedä minkälainen ”siunaus” oli, että sain käydä alakoulun kyläkoulussa. Pienet ryhmät, pienet sosiaaliset ympyrät, todella pieni elämänpiiri. Siitä huolimatta koulumatka oli ihan yhtä pitkä kuin kirkonkylän koulullekin olisi ollut. Opetuksen tasosta en osaa sanoa, kun ei ole vertailupohjaa. Yleisellä tasolla kuitenkin on niin, että pieniin kuntiin on vaikea saada osaava henkilöstöä töihin, kun ei kukaan sinne halua muuttaa. 1990-luvulla tilanne tosin vielä saattoi olla siinä suhteessa parempi, enkä kokenut, että olisin huonoa opetusta saanut.  

Jotenkin kuvittelen, että elämä olisi edennyt suoraviivaisemmin ja selkeämmin jos olisin kasvanut kaupunkiympäristössä. Olisi päässyt helpommin mieluisten harrastusten pariin, olisi kehittynyt paremmat sosiaaliset taidot ja joku olisi varmaan osannut paremmin ohjata opintopolullakin oikeaan suuntaan. Omaksuin hyvin konservatiivisia asenteita, joista olen pikkuhiljaa kasvanut ulos.  Kaupungissa olisin ehkä kasvanut enemmän ulospäinsuuntautuneeksi, olisin ehkä helpommin löytänyt parisuhteeseen ja niin edelleen. Ehkä, ehkä ja ehkä… jälkiviisaus ja jossittelu ovat viisauksista turhimpia. Pienestä pitäen olen ollut mieleltäni kaupunkilainen, tai pikemminkin keskisuuren kaupungin asukas. Pääkaupunkiseudullakin pystyn asumaan, mutta parhaiten viihdyn vähän pienemmässä kaupungissa. 

Tämä tarina nyt ei ole mikään poikkeuksellinen eikä ole tarkoituksena kerätä mitään ”sympatiapisteitä”, koska on ollut niin ”rankkaa.” Ei ollut. Lapsuus ja nuoruus olivat kokonaisuudessaan ihan onnellista aikaa, eikä ole mitään mieltä paisuttaa ongelmista kokoaan isompia. Maaseudulla asumisessa oli (ja on edelleen) myös hyvät puolensa. Asiat menivät kuten menivät ja näillä näkymin tulen vielä joku päivä valmistumaan maisteriksi. Ei silloin ole mitään valittamisen aihetta.



kuva: viikkopohjoiskarjala.fi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...