Siirry pääsisältöön

Tekemättä parempi?

Kuva: mydoorsign.com

Kriisialueiden tematiikkaa. Maailmassa on tällä hetkellä lukuisia eri kriisialueita ja YK:n mukaan käynnissä on pahin humanitaarinen kriisi sitten toisen maailmansodan.  Pahin tilanne on Lähi-Idässä ja Afrikan maissa, kuten Jemenissä, Sudanissa ja Keniassa.

Elämme siis ennennäkemätöntä sekasorron aikaa. Kymmenet miljoonat ihmiset kärsivät. On nälänhädästä alkaen kaikkia mahdollisia vitsauksia. Pakolaistulvat Euroopan suuntaan ovat kestämättömiä. Ihmiskunnan kannalta ehkäpä kaikkein tärkein kysymys onkin, kuinka nämä sodat saisi lopetettua?

Sinällään ihan loogisesti ollaan ajateltu, että parasta lääkettä ovat länsimaiset demokraattiset arvot. Tuota perustetta esimerkiksi Yhdysvallat käytti Barack Obaman presidenttikaudella puuttuessaan sotilaallisesti Afrikan ja Lähi-Idän kriisipesäkkeisiin. Toki, taka-ajatuksena saattoi hyvinkin olla öljyn, ja muiden luonnonvarojen ryövääminen sekä maiden rajojen avaaminen amerikkalaiselle kapitalismille. Virallinen peruste kuitenkin kuului, että puolustetaan ihmisoikeuksia raakalaismaisia diktaattoreita vastaan. Tällaisia olivat esimerkiksi Libyan Muammar Gaddafi ja edelleen vallankahvassa oleva Syyrian Bashar Al-Assad.

Pohjois-Korea on nyt aktivoitunut ohjuskokeidensa kanssa, ja jonkinlainen konflikti naapurimaiden ja maailmanpoliisi USA:n kanssa näyttää väistämättömältä. Erdoganin irvokkaan äänestyksen jälkeen Turkki on luisumassa yhä selvemmin kohti diktatuuria. Samaan aikaan Lähi-Idän ja Afrikan kriisit yhä vaan jatkuvat ja syvenevät. Huonolta näyttää.

Yksi kysymys pyörii mielessäni – kannattaako näihin puuttua? Esimerkiksi Lähi-Idässä suurvaltojen interventio on itse asiassa aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä. USA:n miehitys loi otollisen maaperän Al-Quadalle, ISIS:ille, Al-Shabaabille ja muille militanteille paskajärjestöille rekrytoida jäseniä ja lisätä kannatustaan. Ja myöhemmin esimerkiksi Syyriassa USA:n aseita ja muuta välineistöä päätyi ISIS:in käsiin. Seurauksena sodat ovat vain jatkuneet ja raa’istunueet sekä pakolaistilanne on muuttunut aivan kestämättömäksi.

Erityisesti islaminuskoinen maailma on pullollaan despootteja, jotka säälimättä ryöstävät ja tappavat omaa kansaansa. Tällaista on vaikea katsoa vain sivusta, etenkin jos omalla maalla on työkalut olemassa asiaan puuttumiseen. Voi ajatella, että on moraalitonta ja kylmää OLLA PUUTTUMATTA. Aika usein se on kuitenkin vaihtoehdoista pienempi paha.

Sotilaallinen puuttuminen toisen itsenäisen valtion asioihin – olivat ne sitten kuinka kammottavia hyvänsä – tuottaa liian harvoin hyvää lopputulosta. Apua toki tulee antaa, mutta se tulee kohdistaa nimenomaan siviilien auttamiseen tarjoamalla ruokaa, lääkkeitä, koulutusta ja muuta apua. Hallintorakenteiden uudistaminen täytyy kuitenkin jättää kansan itsensä tehtäväksi. Näyttää siltä, että monille valtioille diktatuuri on luontainen tila. Jos näin on, niin millä oikeudella joku USA siihen puuttuu? 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...