Siirry pääsisältöön

Hulttioiden vähemmistö?



Harvoin mikään tieteellinen julkaisu herättää yhtä paljon julkista keskustelua kuin Raija Eevan tutkielma yksinasuvista. Lakonisesti voisi todeta, että jo oli aikakin. Joka neljäs suomalainen asuu yksin, suurin osa työssäkäyviä. Helsingin kotitalouksista yli puolet on yksinelävien. Kyseessä on niin suuren mittaluokan ilmiö, että poliittisten puolueidenkin on siihen pikku hiljaa herättävä. 

Maalaisjärkeä soveltamalla on helppo todeta, että yksin asuminen on kallista. Pääkaupunkiseudulla jopa niin kallista, että kohtuullisen elintason ylläpitämiseen ei mikään perusduunarin palkka riitä. On suorastaan hämmentävää, että yksinasumisesta on alettu keskustelemaan laajemmalti vasta ihan viime viikkoina. Syynä lienee se, että yksinasuvat eivät pidä kovaa ääntä itsestään. Ehkäpä yksinasuvien joukossa on paljon ”kyllä minä pärjään” mielialaa. Ehkäpä on myös niin, että yhteiskunta on pienestä pitäen opettanut yksinelävän aikuisen olevan hylkiö, ressukka tai muuten vaan outo. Voi olla, että tuon leiman vuoksi suuri osa yksinasuvista pitää mieluummin murheet sisällään. 

Yleisen mielipiteen mukaan työikäisiä yksinasuvia on kahdenlaisia. Ensinnäkin niitä outoja hyypiötä, jotka eivät kelpaa kellekään ja toisekseen niitä itsekkäitä mulkvisteja, jotka eivät osaa ottaa vastuuta mistään tai sitoutua mihinkään. Yksinäisyys on oma valinta, joten on aivan oikeutettua että he maksavat valintansa seurauksista. 

Vai olisikohan sittenkin niin, että asia ei olekaan näin mustavalkoinen? Omaan tuttavapiiriin kuuluu paljon yksinasuvia ja suurin osa heistä ei osu kumpaankaan kategoriaan. Yksinasuvat eivät ole outoja ressukoita tai itsekkäitä mulkvisteja. Ennemminkin näen ilmiön suurempana kehityskulkuna länsimaisessa yhteiskunnassa. Voisinpa vaikka vannoa, että 20 vuoden kuluttua yksinasuvien kotitalouksia on vielä nykyistäkin huomattavasti enemmän. Näin ollen kyseessä ei ole mikään hulttioiden vähemmistö, vaan yhteiskuntamme ilmiö, joka on rakenteellinen. Sen vuoksi asiaan täytyy osata reagoida (kiihkottomasti) yhteiskunnan eri osa-alueilla. Nyt on hyvä hetki aloittaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...