Tullaanpas nyt reilusti kaapista ulos ja tunnustetaan
kaikille, jotka eivät ennestään tienneet: katson ammattipainia. Jos ensimmäinen
mielleyhtymäsi on Hulk Hoganin viikset ja taitettava terästuoli, niin olet
oikeilla jäljillä. Juuri sitä.
Monesti ajatellaan, että typerämpää ja ”juntimpaa”
ajanvietettä ei voi ollakaan. Enemmänkin se on sellainen salainen ja
likaiseltakin tuntuva harrastus, jota ei ihan ensimmäisenä viitsi mainita
uuteen ihmiseen tutustuessaan.
Ensikosketus ammattipainiin tuli vuonna 2002, mutta
varsinainen aktiiviseuraaminen alkoi heinäkuussa 2004, kun vanhempien asunnolle
saatiin digiboksi ja silloinen Sub TV näkymään. Siitä on kulunut vuosikymmen ja
edelleenkin seuraan ammattipainia. Olkoonkin, että innostuksen taso on
aaltoillut vahvasti. Vuosina 2004-2009 voisi sanoa, että seurasin lajia
intohimoisesti. Sittemmin vaihtelevasti. Välillä on ollut kuukausien, melkeinpä
puolen vuoden mittaisia totaalitaukoja. Välillä taas kuukausia, jolloin olen
seurannut erittäin tiiviisti. Nyt melko vakioksi on muodostunut se, että katson
WWE:n maksutapahtumat sekä suurimman osan Raw-televisiosarjasta.
Joskus olen miettinyt, että mikä ihme on pitänyt
aktiiviseuraajana vuosikymmenen ajan? Yhteiskunnallisista asioista
kiinnostuneen yliopisto-opiskelijan habitukseen kun moinen ”roska” ei oikein
millään sovi. Sitten se välähti. Tuossa taannoin facebook-sivullani
keskusteltiin siitä, kuinka monella eri tavalla urheilua voi seurata.
Intohimoisesti kannustaen omaa suosikkia, jolloin merkittävin asia on
lopputulos. Tai sitten toisella tavalla, jota itse suosin. Nauttien
suorituksista ja ihastellen ihmisruumiin venymiskykyä. Ylipäätään siis katson urheilua
viihtyäkseni. 99 kertaa sadasta
lopputulos ei ole minulle se tärkein juttu. Matka on suurempi kuin päämäärä.
Kaikki sen tietävät, että ammattipaini on käsikirjoitettua
ja voittajat etukäteen määritelty. Se ei siis missään nimessä ole kilpaurheilua
ja se riittääkin monille perusteeksi kavahtaa lajia viimeiseen hengenvetoon
saakka. Itse kuitenkin näen asian juuri toisinpäin. Käsikirjoitus avaa ennennäkemättömän
määrän mahdollisuuksia. Otteluiden ympärille pystytään luomaan jännitystä
laadukkaasti käsikirjoitetulla taustatarinalla ja taitavimpien painijoiden
kohdalla se ottelukin on tarina itsessään.
Tuossa se viehätys on. Seurattuaan tietyn aikaa lajia ja
päästyään hommaan ”sisään” tuollaiset asiat oppii tunnistamaan. Harjaantuneella
silmällä pystyy nopeasti näkemään onko juonikuvio tarpeeksi laadukkaasti
käsikirjoitettu ja toisaalta myös sen, onko tarinan näyttelijöillä (eli
painijoilla) riittäviä kykyjä sen toteuttamiseen. Ja sitten niitä vivahteita on
aivan mieletön määrä. Joku painijoista osaa puhua ja viihdyttää, joku toinen on
hiljaisempi, mutta urheilullisesti lahjakas. Heidät täytyy osata roolittaa
omien vahvuuksiensa mukaan. Oman jännityksensä tuo myös se, että isommat
tapahtumat ovat poikkeuksetta suoria lähetyksiä. Uusintaottoja ei ole, kaiken
on natsattava kohdilleen kerralla.
Sen jälkeen kun pääsee yli siitä pahimmasta ”höhö, se ei
lyönyt oikeasti, näyttääpä tyhmältä” vaiheesta ja pystyy tarkkailemaan noita olennaisimpia asioita,
on jo pitkällä. Silloin on vaarana, että jää koukkuun.
-
-Matti
Kommentit
Lähetä kommentti