Siirry pääsisältöön

Wrestling is awesome



Tullaanpas nyt reilusti kaapista ulos ja tunnustetaan kaikille, jotka eivät ennestään tienneet: katson ammattipainia. Jos ensimmäinen mielleyhtymäsi on Hulk Hoganin viikset ja taitettava terästuoli, niin olet oikeilla jäljillä. Juuri sitä. 

Monesti ajatellaan, että typerämpää ja ”juntimpaa” ajanvietettä ei voi ollakaan. Enemmänkin se on sellainen salainen ja likaiseltakin tuntuva harrastus, jota ei ihan ensimmäisenä viitsi mainita uuteen ihmiseen tutustuessaan. 

Ensikosketus ammattipainiin tuli vuonna 2002, mutta varsinainen aktiiviseuraaminen alkoi heinäkuussa 2004, kun vanhempien asunnolle saatiin digiboksi ja silloinen Sub TV näkymään. Siitä on kulunut vuosikymmen ja edelleenkin seuraan ammattipainia. Olkoonkin, että innostuksen taso on aaltoillut vahvasti. Vuosina 2004-2009 voisi sanoa, että seurasin lajia intohimoisesti. Sittemmin vaihtelevasti. Välillä on ollut kuukausien, melkeinpä puolen vuoden mittaisia totaalitaukoja. Välillä taas kuukausia, jolloin olen seurannut erittäin tiiviisti. Nyt melko vakioksi on muodostunut se, että katson WWE:n maksutapahtumat sekä suurimman osan Raw-televisiosarjasta. 

Joskus olen miettinyt, että mikä ihme on pitänyt aktiiviseuraajana vuosikymmenen ajan? Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneen yliopisto-opiskelijan habitukseen kun moinen ”roska” ei oikein millään sovi. Sitten se välähti. Tuossa taannoin facebook-sivullani keskusteltiin siitä, kuinka monella eri tavalla urheilua voi seurata. Intohimoisesti kannustaen omaa suosikkia, jolloin merkittävin asia on lopputulos. Tai sitten toisella tavalla, jota itse suosin. Nauttien suorituksista ja ihastellen ihmisruumiin venymiskykyä. Ylipäätään siis katson urheilua viihtyäkseni. 99 kertaa sadasta lopputulos ei ole minulle se tärkein juttu. Matka on suurempi kuin päämäärä. 

Kaikki sen tietävät, että ammattipaini on käsikirjoitettua ja voittajat etukäteen määritelty. Se ei siis missään nimessä ole kilpaurheilua ja se riittääkin monille perusteeksi kavahtaa lajia viimeiseen hengenvetoon saakka. Itse kuitenkin näen asian juuri toisinpäin. Käsikirjoitus avaa ennennäkemättömän määrän mahdollisuuksia. Otteluiden ympärille pystytään luomaan jännitystä laadukkaasti käsikirjoitetulla taustatarinalla ja taitavimpien painijoiden kohdalla se ottelukin on tarina itsessään. 

Tuossa se viehätys on. Seurattuaan tietyn aikaa lajia ja päästyään hommaan ”sisään” tuollaiset asiat oppii tunnistamaan. Harjaantuneella silmällä pystyy nopeasti näkemään onko juonikuvio tarpeeksi laadukkaasti käsikirjoitettu ja toisaalta myös sen, onko tarinan näyttelijöillä (eli painijoilla) riittäviä kykyjä sen toteuttamiseen. Ja sitten niitä vivahteita on aivan mieletön määrä. Joku painijoista osaa puhua ja viihdyttää, joku toinen on hiljaisempi, mutta urheilullisesti lahjakas. Heidät täytyy osata roolittaa omien vahvuuksiensa mukaan. Oman jännityksensä tuo myös se, että isommat tapahtumat ovat poikkeuksetta suoria lähetyksiä. Uusintaottoja ei ole, kaiken on natsattava kohdilleen kerralla. 

Sen jälkeen kun pääsee yli siitä pahimmasta ”höhö, se ei lyönyt oikeasti, näyttääpä tyhmältä” vaiheesta ja pystyy tarkkailemaan noita olennaisimpia asioita, on jo pitkällä. Silloin on vaarana, että jää koukkuun.
-           
-Matti

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...