Kurjistuva keskiluokka?

 

Keskiluokan kurjistumisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, mutta onko ilmiö todellinen? Tätä olen pohtinut useamman vuoden ajan. Selkeyden vuoksi on aluksi aiheellista erottaa USA:n ja Suomen tilanteet toisistaan, koska populistissa puheissa ne usein tuppaavat sekoittumaan keskenään. En usko, että USA:n osalta asiasta voi edes väitellä, koska puhtaasti tilastoja katsomalla voi todeta keskiluokan heikentyneen aseman. Tämä näkyy reaalisten ansiotulojen laahaamisena ja varallisuuden keskittymisenä parhaiten tienaavan prosentille ja vielä sielläkin ylimmille prosentin kymmenyksille. Suomen osalta asia ei ole kuitenkaan näin ilmiselvä ja yksiselitteinen. 

 

Puhtaasti tilastojen valossa suomalaisella keskiluokalla pyyhkii ihan hyvin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että kokemus keskiluokan suhteellisesta heikkenemisestä on totta. Vanhempiemme ja isovanhempiemme statussymbolien kuten oman asunnon, kahden auton, kesämökin ja veneen hankkiminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin menneinä vuosikymmeninä. 

 

Toisen maailmansodan jälkeiset noin neljä vuosikymmentä olivat sellainen kasvun ja vaurauden nousukausi, jota ei ole ihmiskunnan historiassa koskaan ennen nähty. Nimenomaan tähän aikakauteen nykyhetkeä verrataan ja on olemassa itsestään selvä oletus, että talous ja hyvinvointi kulkevat vain yhteen suuntaan eli kasvavat. Hiemankin perspektiiviä laajentamalla herää kuitenkin kysymys, että olivatko kultaiset vuosikymmenet vain historiallinen poikkeus? Oliko vain niin, että noihin tiettyihin vuosikymmeniin vain tiivistyi yhteensattumia, joiden summana ennennäkemättömän vaurauden ja hyvinvoinnin luominen vain sattui olemaan tuona hetkenä mahdollista? Joka tapauksessa tämä aikakausi kesti sen verran pitkään, että siitä kehkeytyi mittatikku, jota vasten verrata nykypäivää. 

 

Keskiluokan kurjistumisen kokemukseen taatusti vaikuttaa työelämän muutokset. Olemme varmasti kaikki kuulleet vanhemman ikäpolven vähätteleviä lausuntoja, että töitähän saa, kun on aktiivinen ja rohkeasti vaan menee raksan työnjohtajalle juttelemaan. Koulutusinflaation ja postmodernin kilpailuyhteiskunnan olosuhteissa tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Jos mielii haluttuihin asiantuntijatehtäviin, niin hyvä tutkinto on vasta ensimmäinen pilari. Lisäksi tarvitaan verkostoja, LinkedIn-profiilin hiomista, täydellistä ansioluetteloa ja ripaus puhdasta onneakin. Suorittavan tason töitä kyllä on tarjolla, (etenkin jos on valmis muuttamaan työn perässä) mutta niiden palkkataso juuri riittää kädestä suuhun elämiseen, mutta ei paljon enempään. 

 

Materialismi ja kulutusyhteiskunta on myös mielestäni aihe, joka vaikuttaa kurjistumisen tunteeseen. Koko yhteiskunnallinen himmeli on rakennettu talouskasvun ajatukselle ja äärimmilleen yksinkertaistettuna sitä saadaan kun tuotetaan ja ostetaan yhä enemmän tuotteita. Mainonnalla sitten on luotu mielikuvia, että joukkoon kuuluakseen täytyy saada juuri tuollainen Hilfigerin pusero, Vuittonin laukku ja mahtavin 5K-taulutelkkari. Kun taloudelliset resurssit eivät näihin riitä, niin seurauksena on pettymyksen ja kurjistumisen tunnetta. 

 

On mielestäni täysin aiheellista kysyä, että eikö vähempään voisi olla tyytyväinen? Niitä uusimpia Air Jordaneita tai 500 euron hajuvesipulloa ei oikeasti tarvitse yhtään mihinkään muuhun kuin turhanpäiväiseen statuksen nostattamiseen toisten silmissä. Toisaalta en jaksa uskoa, että nykyaikana ihmiset olisivat jotenkin sisäsyntyisesti turhamaisempia ja ahneempia kuin menneinä aikoina. Kyseessä on ennen muuta vallitseva kulttuurinen ilmiö, joka on vahingollinen. 

 

Lopuksi on hyvä palata perusasioiden äärelle ja todeta, että Suomessa keskiluokalla asiat eivät ole laisinkaan hullummin. Perusduunarikin pärjää palkallaan, vaikka onkin totta, ettei siitä juuri mitään säästöön jää. ”Vähemmälläkin pärjää” on hyvä elämänasenne, mutta se ei tarkoita, että jonkin moraalisen puhdistautumisriitin kautta pitäisi vain kiltisti tyytyä saamaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet ovat saaneet. Keskiluokan kokemus asemansa kurjistumisesta on otettava tosissaan. Ellei sitä tehdä on seurauksena vakavaa yhteiskunnallista levottomuutta. Sen on historia meille opettanut kerta toisensa jälkeen.