Olen nyt ollut reilun viikon verran sairauslomalle ahdistuksen ja työuupumuksen vuoksi. Tilanne meni siihen pisteeseen, että työkoneen avaaminen aiheutti kirjaimellisesti fyysistä kipua rinnassa ja keskittymiskyky oli palasina. Illat menivät sängyssä maatessa paniikkikohtausten kanssa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hakeutua lääkärin luo. Keväästä oppineena nyt sentään ymmärsin hakeutua lääkäriin ennen kuin tilanne meni vielä pahemmaksi.
Sairausloman aluksi vain nukuin syvää, mustaa väsymystä pois 3-4 päivää. Liikkeelle ei vaan päässyt, koska voimia ei ollut. Avopuoliso oli tiiviisti töissä, joten vietin asunnolla ison osan vuorokaudesta miettien ja pohtien asioita. Hain apua youtubesta, josta katselin videoita, joiden aiheena olivat työuupumus, masennus, motivaatio ja ylipäätään elämän järjestykseen saattaminen.
Jossain vaiheessa hoksasin kysyä itseltäni: missä vaiheessa elämää olen ollut onnellisimmallani ja motivoitunut? Vastaus oli helppo — opiskellessani yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoa. Olin päättänyt, että tuli eteen mitä tahansa, niin minähän hankin ne maisterin paperit. Kolmen vuoden ajan asuin Joensuun Rantakylässä kolmen hengen solussa hyvin vaatimattomasti, mutta se ei haitannut. Kaikki palveli tavoitetta. Läpi harmaan kiven mentaliteetti. Sain tutkinnon kasaan hyvillä arvosanoilla ja nopealla aikataululla.
Keskityin opiskeluun niin tiiviisti, että unohdin suunnitella seuraavan askeleen. Mitä tutkinnon jälkeen? Horisontissa oli vain epämääräinen ja utuinen kuva, että jotain asiantuntijahommaa sitä kai voisi alkaa tekemään. Ja sellaiseen myös päädyin, byrokraatiksi valtion virastoon. Tein työtä jo opiskelujen aikana osa-aikaisesti, mutta ensimmäiset varoitusmerkit alkoivat välkkyä aika pian sen jälkeen, kun aloin tehdä työtä täysipäiväisesti. Nyt jälkiviisaana on helppo tunnistaa ne työuupumuksen ensimmäisiksi oireiksi.
Hakeuduin ”johonkin asiantuntijatyöhön”, mutta unohdin kysyä itseltäni, sopiiko tällainen työ minulle ensinkään? Nyt kun olen toista kertaa puolen vuoden sisään sairauslomalla uupumuksen takia niin osaan vastata — ei sovi. Viime ja tänä vuonna olen myös hakenut muita koulutustani kutakuinkin vastaavia asiantuntijatehtäviä, mutta menestys työnhaussa oli heikkoa. Ehkäpä hyvä niin, koska todennäköisesti vaihtaminen toiseen samantyyppiseen työhön ei olisi estänyt uupumiselta.
Jo kuukausia sitten loppukesän ja alkusyksyn aikana tiesin, että tilanne vaatisi isompia elämänmuutoksia. Olin palannut töihin kevään sairausloman jälkeen ja suoriuduin siitä ihan entiseen malliin, mutta se tuntui joka päivä syövän pienen palan sielusta. Hain edelleen muita työpaikkoja Joensuun seudulta huonolla menestyksellä ja loppuviimein päätin perua vireillä olleet loput hakemukset. Avopuolison kanssa yhdessä päätettiin, että ensi vuonna olisi aika vaihtaa maisemaa ja muuttaa pääkaupunkiseudulle.
Helsingin seudulla näitä asiantuntijatehtäviä on tarjolla eri tavalla kuin Pohjois-Karjalassa ja johonkin näistä varmasti pääsisin, jos en asettaisi rimaa liian korkealle. Vaikka olen luonteeltani rauhallinen ja paikallaan istuminen pitkiäkin aikoja ei aiheuta ongelmia, niin jokin luonteenpiirre sotii pahasti tätä vastaan. Tarvitsen työhön ”jotain äksöniä” ja vaihtelua. Rutiinit eivät haittaa ja ovat itse asiassa hyvästä, mutta tasaisen tappava tietokoneen ruudun tuijottaminen ja aivotyö viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen aiheuttaa ahdistusta, uupumusta tai vähintäänkin pahaa oloa. Luonnollisesti tämä vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen myös muussa elämässä.
Väistämättä tulee mieleen, että ehkä kyse on myös sukupuolikysymyksestä. On tilastollinen fakta, että nykyisessä työpaikassani valtaosa työntekijöistä on naisia ja tilanne on sama läpi valtionhallinnon. Työnantaja ei varmasti haluaisi 80-20 mittaluokkaa olevaa vinoa sukupuolijakaumaa, mutta jokin elementti siinä on, että naiset hakeutuvat näihin tehtäviin aktiivisemmin ja lopputuloksena valtaosa työntekijöistä on naisia. Jokin elementti työn sisällössä on sellainen, että se vetää puoleensa enemmän naisia kuin miehiä. Onko tämä ongelma? No ei välttämättä, mutta ehkäpä työn luonne on sellainen, että se tukee tyypillisesti feminiiniksi miellettäviä ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat. Tämä on sosiologisesti ihan mielenkiintoinen aihe, mutta tämän syvemmälle minun rahkeet aiheen pohdintaan eivät yletä.
Viikko sitten olin henkisesti aika surkeassa jamassa, mutta yksinään vietetyt tunnit marraskuun kaamospimeydessä tuntuivat auttavan. Olen hyväksynyt sen, että olen aika kurjassa jamassa ja tilanne ei tule paranemaan ilman isoja muutoksia. En voi jatkaa työssä, josta olen puolen vuoden välein saikulla uupumuksen vuoksi. Pääkaupunkiseudulle takaisin muuttaminen opiskelujen jälkeen oli vaihtoehtona olemassa kaiken aikaa ja tämä on syytä toteuttaa. Näin isoja muutoksia ei voi kuitenkaan tehdä hetken mielijohteesta ja pikaisella aikataululla. Isot laivat kääntyvät hitaasti. Työn vaihtaminen ja muutto toteutuvat noin puolen vuoden aikajanalla.
Mutkikkain asia tässä yhtälössä on se, että mitä työtä hakea siellä Etelä-Suomessa? YTM-tutkinto avaa mahdollisia ovia moneen suuntaan, mutta sen nyt tiedän kantapään kautta, että asiantuntijatyöhön, jossa työaika käytetään joka päivä ruudun tuijottamiseen ja intensiiviseen aivotyöhön aiheuttaa vain ahdistusta. Kelan, TE-toimiston, Verohallinnon ja muiden vastaavien laitosten virkailijan paikat olisivat varmasti saavutettavissa, mutta nämä kaikki on syytä ruksittaa yli. Hanke- ja projektihommat ovat myös mahdollisia, mutta olisivatko ne sisällöltään riittävän erilaisia kuin yllä mainitut työt? Epäilen. Helsingissä sijaitsevat myös vallan linnakkeet eli ministeriöt, jotka tarvitsevat virkamiehiä. Nämä ovat jo vähän paremmin palkattuja vaativia tehtäviä ja sisään pääseminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Mutta jos pääsisin, niin olisiko työ antoisaa? Ehkä… tai sitten arkinen puurtaminen olisi ihan samaa ruudun tuijottamista ja ahdistusta kuin nytkin, sillä erolla että henkisestä kärsimyksestä maksettaisiin vähän paremmin.
Vartiointi- ja turvallisuusalan oven ajattelin sulkeneeni lopullisesti elokuussa 2017 ja ennen tätä uupumuskierrettä en montaakaan ajatusta uhrannut tälle menneisyydelle. Viimeisen noin 3 kuukauden aikana olen kuitenkin miettinyt noita menneitä vuosia paljon. Jollakin syvemmällä tasolle turvallisuusala veti minua nuorena miehenä puoleensa. Armeijassa hakeuduin sotilaspoliisiksi ja parikymppisenä sällinä rohkeasti vaan lähdin vartiointialan hommiin Etelä-Suomeen, vaikkei siellä ollut ketään edes puolituttua. Kukaan ei siis tuupannut tuohon suuntaan, vaan jotenkin gravitoiduin sinne itsekseni. Tätä olen pohtinut paljon. Oliko kyse siitä, että kyseisiin hommiin oli mahdollista päästä ilman erityistä tutkintoa? Kyllä, se oli osatekijä. Toisaalta on edelleen olemassa joitain ammatteja kuten varasto- ja teollisuushommat, jonne on yhtä lailla mahdollista päästä ilman laajaa spesifiä tutkintoa.
Yksi asia on ainakin varmaa. Vartiointialalla työskennellessäni en ollut päivääkään sairauslomalla uupumuksen vuoksi. Mielessäni jo tämä todistaa sen, että jollakin tasolla ne hommat sopivat luonteelleni paremmin. Jälkikäteen minua harmittaa ja suorastaan hävettää kuinka puolivaloilla asioita tuli silloin tehtyä. Tein kyllä työni, mutta työkaverina ja alaisena olin varmasti aika rasittava tapaus. Tämä harmittaa. Iän karttuessa opin paremmin hallitsemaan tuota teinimäistä kiukuttelevaa puoltani, mutta silloin olin henkisesti jo siirtynyt alalta pois, koska palavasti halusin suorittaa korkeakoulututkinnon. Minua aidosti kiinnostavat yhteiskunnalliset kysymykset, mutta osaltaan kyse oli myös näytönhalusta itselleni ja muille. Halusin vain todistaa pystyväni siihen. Kun olin saanut tuon ajatuksen päähäni, niin intohimoa ei enää leipätyöhön riittänyt. Tein sen mitä tarvitsi, enkä yhtään enempää.
Tämän uupumuskierteen pyörteissä olen miettinyt näitä perustavanlaatuisia olemisen kysymyksiä enemmän ja syvällisemmin kuin koskaan ennen. Tässä vaiheessa olen melko varma siitä, että Etelä-Suomeen muuttaessa aion hakea töitä ensisijaisesti turvallisuusalalta. Ajatusprosessi, joka on tähän päätelmään johtanut, on ollut oikeasti pitkä ja tuskallinen. Taustalla on se, että turvallisuus ja ihmisten suojeleminen esimerkiksi väkivaltatilanteilta ovat aidosti minulle sydämenasioita. Koen aitoa iloa, jos pystyn tällaisessa tilanteessa auttamaan. Aikoinaan vartijan ammattiin päätymisessä oli mukana myös sattumaa, mutta joka tapauksessa se oli tietoinen valintani siihen aikaan. Hain sinne, koska kiinnostus tehtävää kohtaan oli aitoa. Kiinnostukseni nykyistä työtäni kohtaan ei ole tässä mielessä aitoa. Hain paikkaa, koska koulutuksellani pystyin sitä hakemaan. En siksi, että olisin tuntenut sitä kohtaan aitoa paloa. Joku muukin vastaava paikka olisi ihan yhtä lailla kelvannut. Selkeään päämäärän puute tekee kaikesta harmaata ja mikään ei tunnu miltään.
Tällä hetkellä hyvin moni asia puhuu sen puolesta, että minun pitäisi hakeutua takaisin turvallisuusalan tehtäviin. Ei ehkä samaan työnkuvaan kuin aiemmin, mutta takaisin alalle, joka vastaa paremmin minua persoonana. Täysin sataprosenttisen varma en tästä vielä ole, mutta toisaalta tässä on vielä aikaa asiaa pohtia. Siitä olen kuitenkin sataprosenttisen varma, että jos turvallisuusalan hommiin palaan, niin en tee niitä enää puolivaloilla.
Kommentit
Lähetä kommentti