Minkä vuoksi ahdistus, työuupumus ja masennus ovat uusia kansantauteja? Ja minkä vuoksi niitä tuntuu erityisesti esiintyvän asiantuntijatehtävissä toimivien korkeakoulutettujen keskuudessa? Tätä olen pohtinut ensinnäkin omakohtaisen kokemuksen kautta ja sen jälkeen myös laajemmin.
Luulen löytäneeni ainakin osittaisen vastauksen. Tyypillisesti asiantuntijatehtäviin vaaditaan korkeakoulutusta, joka tarkoittaa vähintäänkin kolmea vuotta ja useimmiten pidempää aikaa koulun penkillä. Palkintona tästä on uusi, hieno ja kiiltävä tutkintotodistus, jonka voimalla ponnistettiin kohti työelämää.
Vaikka maassa vallitsisi työvoimapula, niin siisteihin sisätöihin on aina tunkua. Nämä ovat juuri niitä asiantuntijatehtäviä. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että yhtä avointa paikkaa kohden tulee 100 hakemusta. Rekrytointiprosessi on pitkä ja monivaiheinen. Se vaatii hakijalta paljon.
Sitten käy onnenpotku. Juuri sinut valitaan tästä hakijamassasta tehtävään. Ylpeydentunne valtaa sielusi ja ihan aiheestakin. Alat innolla opettelemaan uutta ja pari ensimmäistä kuukautta menevät nopeasti. Ei kestä pitkääkään, kun työ sujuu jo itsenäisesti. Aikaa kuluu ja päivät alkamaan toistamaan toisiaan. Tyytymättömyys alkaa hiipiä puseroon, mutta pidät tunteet sisälläsi. Onhan juuri sinut poimittu sieltä sadan joukosta hoitamaan tätä tehtävää. Sisimmälle tunteellesi et kuitenkin mahda mitään. Ajattelet ehkä jotain tähän suuntaan:
Kävin tätä varten viisi vuotta korkeakoulua, joka vaati valtavia uhrauksia. Kävin läpi työnhaun ankaran prosessin ja hioin ansioluetteloani viimeistä pilkunmerkkiä myöten. Nyt istun viitenä päivänä viikossa 7,5 tuntia tietokoneen näytön edessä, enkä saa aikaan mitään konkreettista saatikka hyödyllistä. Mietin tuntitolkulla jotain hel***in fontin muotoilua ja tismalleen oikeaa sanamuotoa. Palkkakaan ei erityisen kummoinen ole, elän edelleen kädestä suuhun. Tätäkö varten opiskelin ja näin kaiken tämän vaivan?
Suorittavan tason töissä, joista esimerkiksi voisi ottaa vaikka kokin ja vartijan saa joka päivä jotain konkreettista aikaan, jonka on tehnyt käsillään. Kokki tekee ruokaa ja vartija vaikkapa avaa ja lukitsee ovia. Näistä töistä maksetaan heikkoa palkkaa ja niissä on muitakin huonoja puolia. Ei ole mikään tabu purkaa tuntojaan työkaverille ja päästellä höyryjä ulos.
Asiantuntijatehtävissä moiseen ei ole varaa. Avautumiset ja tunteenpurkaukset johtavat nopeasti esihenkilöiden ja kaiken maailman HR-konsulttien puheille. On paljon viisaampaa vaan kätkeä negatiiviset tunteet sisäänsä ja olla hiljaa. Selän takana huohottavat ne 99 henkilöä, jotka onnistuit rekrytoinnissa päihittämään.
Siinä missä suorittavan tason ”duunarihommissa” asiat ilmaistaan suoraan ja peittelemättä, monissa asiantuntijaorganisaatioissa piilee myrkyllinen hymistelykulttuuri. Pahaa oloa ei päästetä ulos, vaan se naamioidaan teennäisen hymyn kaapuun.
Tämä johtaa kamalaan lopputulokseen. Tiedät, että työstä puuttuu merkitys ja konkretia ja suomeksi sanottuna se on ihan paskaa ja päivät kuluvat piinallisen hitaasti.
Lopulta jokaiselta löytyy se murtumispiste. Arjesta tulee kerta kaikkiaan niin vastenmielistä, että et tahdo saada itseäsi sängystä ylös. Lääkäri kirjoittaa sairaslomaa, määrää antidepressantit ja kenties ohjaa psykologille ja terapiaan. Tämä on todella yleistä, eikä siinä ainakaan ole mitään hävettävää, vaikka siltä saattaa tuntuakin.
Epäilen, että tämä asiantuntijatehtäviä verhoava hymistelykulttuuri on juuri se, joka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.
Kommentit
Lähetä kommentti