Aivojen tyhjäkäynti

Kun reilu vuosi sitten kävi selväksi, että joudun laittamaan opiskelut yliopistossa paussille niin tein itselleni kaksi lupausta. Ensimmäinen oli, että seuraan ajankohtaisia asioita ja toinen, että ylläpidän sivistystä. Opiskellessa noista asioista ei oikeastaan tarvinnut edes huolehtia. Luennoilla pystyi sivistämään itseään ja ajankohtaiset aiheet olivat päivittäisiä keskusteluja yliopiston käytävillä. Lisäksi aktiivinen osallistuminen nuorisopolitiikkaan ”pakotti” perehtymään milloin mihinkin aiheeseen. 

Aluksi onnistuin tuossa suhteellisen hyvin. Luin tietokirjoja sekä romaanejakin. Seurasin uutisia, luin kolumneja. Katsoin ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Minulla oli perusteltu mielipide ajankohtaisiin kysymyksiin. Kevään ja kesän aikana juuri mitään noista ei ole tullut tehtyä. Pikku hiljaa, salakavalasti, olen löytänyt itseni asemasta, jossa minulla ei ole mitään sanottavaa johonkin asiaan. 

Ongelma on siinä, että nykyinen arkirutiini pyörii omalla painollaan. En välttämättä tarvitse tietoa yhtään mihinkään. Yliopistossa tietoa tarvitsi jo pelkästään tenteistä selvitäkseen, mutta duunarina työnsä kyllä pystyy suorittamaan ihan yhtä tehokkaasti vaikka ei olisi uutisia lukenut viikkoon. Arki etenee tietyn kaavan mukaan. Työntekoa, kuntoilua ja rentoutumista. Sivistämiselle ja ajankohtaisille aiheille ei ole oikein tilaa. Tuollaiset aiheet tulevat hyvin harvoin arkisissa keskusteluissa esiin. Kun asioista ei keskustele, niin niitä ei tule myöskään mietittyä. Sitä kautta ne helposti myös unohtuvat kokonaan. 

Havahduin tähän toden teolla eilen. Viime viikolla on päätetty Kreikan tukipaketista sekä hallituksen budjettiesityksestä. Nämä olivat menneet minulta koko lailla ohi, eikä minulla oikein ole mitään mielipidettä asioista, koska en ole niitä seurannut. Juuri tämänkaltaista tilannetta halusin välttää. Haluan olla perillä asioista ja kysyttäessä esittää perustellun mielipiteeni. En halua olla se henkilö, joka lukee Iltalehden lööpin ja ottaa sen annettuna totuutena. 

Sinällään mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta asia vaan häiritsee itseäni. Viime kuukaudet olen keskittynyt kehon treenaamiseen, mutta unohtanut sen, että aivotkin tarvitsevat välillä jumppaa. Tavoitteesta on vaan turhan helppo lipsua, kun arkirutiinissa tiedosta ei ole käytännön hyötyä. 100-vuotisen sodan käänteet tai yhteiskuntasopimuksen kiemurat ovat asioita, joita minun ei tarvitse tietää selvitäkseni päivästä. Niinpä näitä asioita on vaan opiskeltava omaksi ilokseen. Sen olen vasta ymmärtänyt, että tämä vaatii samankaltaista päättäväisyyttä kuin kuntokuurinkin ylläpitäminen.