Siirry pääsisältöön

Aivojen tyhjäkäynti



Kun reilu vuosi sitten kävi selväksi, että joudun laittamaan opiskelut yliopistossa paussille niin tein itselleni kaksi lupausta. Ensimmäinen oli, että seuraan ajankohtaisia asioita ja toinen, että ylläpidän sivistystä. Opiskellessa noista asioista ei oikeastaan tarvinnut edes huolehtia. Luennoilla pystyi sivistämään itseään ja ajankohtaiset aiheet olivat päivittäisiä keskusteluja yliopiston käytävillä. Lisäksi aktiivinen osallistuminen nuorisopolitiikkaan ”pakotti” perehtymään milloin mihinkin aiheeseen. 

Aluksi onnistuin tuossa suhteellisen hyvin. Luin tietokirjoja sekä romaanejakin. Seurasin uutisia, luin kolumneja. Katsoin ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Minulla oli perusteltu mielipide ajankohtaisiin kysymyksiin. Kevään ja kesän aikana juuri mitään noista ei ole tullut tehtyä. Pikku hiljaa, salakavalasti, olen löytänyt itseni asemasta, jossa minulla ei ole mitään sanottavaa johonkin asiaan. 

Ongelma on siinä, että nykyinen arkirutiini pyörii omalla painollaan. En välttämättä tarvitse tietoa yhtään mihinkään. Yliopistossa tietoa tarvitsi jo pelkästään tenteistä selvitäkseen, mutta duunarina työnsä kyllä pystyy suorittamaan ihan yhtä tehokkaasti vaikka ei olisi uutisia lukenut viikkoon. Arki etenee tietyn kaavan mukaan. Työntekoa, kuntoilua ja rentoutumista. Sivistämiselle ja ajankohtaisille aiheille ei ole oikein tilaa. Tuollaiset aiheet tulevat hyvin harvoin arkisissa keskusteluissa esiin. Kun asioista ei keskustele, niin niitä ei tule myöskään mietittyä. Sitä kautta ne helposti myös unohtuvat kokonaan. 

Havahduin tähän toden teolla eilen. Viime viikolla on päätetty Kreikan tukipaketista sekä hallituksen budjettiesityksestä. Nämä olivat menneet minulta koko lailla ohi, eikä minulla oikein ole mitään mielipidettä asioista, koska en ole niitä seurannut. Juuri tämänkaltaista tilannetta halusin välttää. Haluan olla perillä asioista ja kysyttäessä esittää perustellun mielipiteeni. En halua olla se henkilö, joka lukee Iltalehden lööpin ja ottaa sen annettuna totuutena. 

Sinällään mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta asia vaan häiritsee itseäni. Viime kuukaudet olen keskittynyt kehon treenaamiseen, mutta unohtanut sen, että aivotkin tarvitsevat välillä jumppaa. Tavoitteesta on vaan turhan helppo lipsua, kun arkirutiinissa tiedosta ei ole käytännön hyötyä. 100-vuotisen sodan käänteet tai yhteiskuntasopimuksen kiemurat ovat asioita, joita minun ei tarvitse tietää selvitäkseni päivästä. Niinpä näitä asioita on vaan opiskeltava omaksi ilokseen. Sen olen vasta ymmärtänyt, että tämä vaatii samankaltaista päättäväisyyttä kuin kuntokuurinkin ylläpitäminen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...