Matin päiväkirja

Koska en ole naimisissa eikä pahemmin lapsiakaan ole, niin elämäni suurin saavutus lienee se, että pääsin yliopistoon sisään ensimmäisellä yrittämällä. Joillekin tuo lienee melko arkipäiväinen juttu, mutta omalla kohdalla tuo tapahtui vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Sen kummemmin syyttämättä vanhempia tai ketään muutakaan voi huoletta todeta, että lähtökohdat eivät todellakaan olleet parhaat mahdolliset. Monille varmasti oli yllätys, että onnistuin tuossa. Ehkäpä tärkeintä tuossa oli, että sain muutaman asian todistetuksi itselleni. ”Minusta on muuksikin kuin perusduunariksi, en minä aivan tyhmä ole.” 

Yliopisto oli unelma, jonka onnistuin saavuttamaan. Siitä olen ylpeä varmasti loppuelämäni ajan. Kuten myös siitä, että ensimmäisenä vuonna opinnot sujuivat erittäin hyvin ja sain hyviä arvosanoja sekä ison kasan opintopisteitä. Alun alkaenkin tuo oli riskipeliä. Tiesin jo ennalta, että aiempina vuosina tekemieni virhearvioiden vuoksi opiskeluajasta tulisi rahallisesti äärimmäisen tiukkaa. Positiivisesti kuitenkin ajattelin, että opintolainan ja osa-aikatöiden avulla pystyisin elämään. Noh, töitä ei sitten opiskelupaikkakunnalta löytynyt ja tänä keväänä raha-asiat luisuivat kaaokseen. 

Vielä toukokuussa ajattelin, että tekemällä kesän töitä saisin homman haltuun ja palaisin syyskuussa yliopistolle. Tuossa vaiheessa en vielä kuitenkaan käsittänyt, että kuinka syvälle itse asiassa olin kerennyt jo pudota. Kävikin niin, että kesäkuukausien ajalta tullut palkka meni pitkälti keväältä jääneiden lainojen takaisinmaksuihin. Vielä heinäkuun loppuunkaan mennessä en ollut saanut säästöön yhtään lanttia. Siinä vaiheessa tiesin, että tästä ei tule mitään. Ainoa vaihtoehto kuopasta ylös kaivautumiseksi olisi täysiaikainen työnteko. 

Onneksi minulla kuitenkin on Securitas-niminen turvaverkko johon on turvallista pudottautua ja hyvä ystävä nimeltään Marko, joka otti minut kotiinsa asumaan. Vaikka ylläolevan tekstin perusteella voisi luulla, että olisin katkera ja pettynyt asioiden kulusta, näin ei ole. En ajattele, että palasin häntä koipien välissä entiseen työhöni kun en pärjännyt opiskeluissa, koska tämä ei pidä paikkaansa. Ajattelen niin, että olen vakituisessa työssä arvostetussa yhtiössä, jossa myös minua arvostetaan. Tästä todisteena se, että olen koko ajan saanut tehdä töitä sellaisissa toimeksiannoissa, joihin ei ihan ketä tahansa kehdata laittaa. Tulkitsen sitä niin, että minua arvostetaan ja olen tehnyt jotain oikein. 

Ateistien kannattaa ehkä nyt lopettaa lukeminen. Nimittäin tärkein voimavara, joka on auttanut kestämään nämä kipeät päätökset, on usko. Usko siihen, että minun rikkauteni on sydämessä, ei pankkitilillä. Ennen kaikkea usko siihen, että mitä tahansa tapahtuu, minä tulen olemaan turvassa. Eräänlainen voittamattomuus-kompleksi. Mitä ikinä eteeni laitetaankin, minä selviän siitä voittajana, minua ei voi satuttaa. 

Näistä syistä johtuen en ole masentunut ja surumielinen.  Näin kävi, koska näin oli tarkoitus käydä. Minulla on hymy huulilla ja odotan haasteita, mitä Securitas lähitulevaisuudessa tarjoaa. Nyt se on itsestä kiinni, kuinka tilanteeseen asennoituu. Henkilökohtaisesti olen löytänyt ”rauhan” tämän asian kanssa, eikä se harmita enää yhtään. Ainoa harmituksen lähde on se, että tiedän pettäneeni useamman henkilön Joensuun suunnalla tehdessäni tällaisen yhtäkkisen katoamistempun. Siitä olen edelleen pahoillani. 

Matteuksen evankeliumi 6; 26-27

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?