Siirry pääsisältöön

Politiikkamörön pelko



Jarmo Koski on lahjakas näyttelijä, mutta mitä hän on kansan silmissä? Salkkari-Seppo, aina ja ikuisesti. Jos taviksena astut Big Brother taloon, niin leima kulkee mukanasi samalla tavalla. Tuo samainen ajattelutapa soveltuu myös politiikkaan. Kun kerran leimaudut jonkun silmissä poliitikoksi, niin leima kulkee aina mukana. Ehkäpä sen vuoksi uskaltauduin vasta tällä kuluvalla viikolla lähteä Keskustanuorten tapahtumaan haistelemaan ilmapiiriä. 

Monilla tietysti tällaista kynnystä ei ole. Jos edes toinen vanhemmista on jollain tasolla poliittisessa järjestötoiminnassa mukana, niin onhan luonnollista, että tyttären/pojan on helpompi aktivoitua ja jonkinlaiset perustiedot ovat jo ennen sitä olemassa. Jos taas vanhempien mielipide poliitikoista on ”ei kiinnosta, kaikki ne on roistoja”, niin kyllähän siinä jälkikasvukin sellaisia vaikutteita saa. Omat vanhempani kuuluvat lähinnä tuohon jälkimmäiseen joukkoon. 

Kaveripiiri ja poliitikoiden yleinen arvostus vaikuttavat myös. Kun tehdään kyselyjä arvostetuimmista ammateista, niin poliitikot poikkeuksetta sijoittuvat ihan sinne häntäpäähän. Tämä taas on omiaan vaikuttamaan sellaisen ihmisen asenteeseen, jolla on aiemmin ollut poliitikoista neutraali mielipide. Katsoessani läpi omien teini- ja nuoraikuisuusvuosieni, voinkin todeta, että kaveripiirini on ollut hyvin epäpoliittista. Aiheen esille ottaminen oli niissä porukoissa suorastaan tabu, ja jos sen teit, niin aihe kyllä sivuutettiin hyvin nopeasti. Itsekin kuuluin tuohon samaan sakkiin vielä vaikkapa kolmisen vuotta sitten ja kiltisti noudatin tuota kirjoittamatonta sääntöä. Asiasta vaan ei puhuttu. 

Oman ”poliittisen heräämiseni” voin ajoittaa melko tarkasti. Se tapahtui kevättalvella 2011 eduskuntavaalien kampanjoinnin ollessa kuumimmillaan. Seurasin vaaliväittelyitä televisiosta ja koin ”ahaa” elämyksen. Nämä ihmisethän puhuvat sellaisista asioista, jotka koskettavat ja kiinnostavat minua. Innostuin siinä määrin, että tutustuin suomalaisten puolueiden perusarvoihin ja muodostin siltä pohjalta oman puoluekantani. 

Sen jälkeen kun Katainen oli työllä ja tuskalla saanut sixpack hallituksensa kasaan, niin itsellä seurasi sellainen hieman hiljaisempi jakso. Seurasin kyllä poliittista uutisointia otsikkotasolla, mutta suurin mielenkiinto tuntui tyrehtyneen. Tämä vaihe kesti noin vuoden. 2012 jälkimmäisellä puoliskolla innostuin asiasta ihan uudestaan ja tällä kertaa palo oli kovempi kuin ennen. Aloin ihan tosissani harkitsemaan Keskustan jäseneksi liittymistä ja tapahtumiin osallistumista. Edellä mainittu leimautumisen pelko ja kaveripiirin epäpoliittisuus kuitenkin muodostuivat esteeksi.
Tämän vuoden alussa sitten tein päätöksen, että vaihdan alaa ja pyrin yliopistoon opiskelemaan. Helmikuussa sain sitten sen verran aikaiseksi, että liityin Espoon Keskustanuoriin. Tapahtumissakin olisin käynyt, mutta aina tuntui sattuvan työvuoro tai jotain muuta päällekkäin. Maaliskuussa kun irtisanouduin työsuhteesta, ja tiesin muuton olevan tulossa, en enää nähnyt hyödylliseksi lähteä Espoossa toimintaan mukaan. 

Nyt kun onnellisesti pääsin sisään yliopistoon ja pikku hiljaa olen kotiutunut Joensuuhun, niin lopulta uskaltauduin heittäytyä mukaan. Pitkään siihen menikin. Yhdessä tutustumisillassa käyneenä en aio tehdä lupauksia, että lähtisin hyperaktiiviseksi toimijaksi tuleviksi vuosiksi, mutta ensikosketus oli ainakin ihan hyvä. Saattaa olla, että innostun asiasta enemmänkin. Saattaa olla myös niin, että totean työmäärän liian isoksi ja vetäydyn taustalle kuten tähän asti. Tässä vaiheessa en rehellisesti vielä tiedä. 

Yhteenvetona tästä voisi todeta, että itselleni kynnys lähteä mukaan oli todella korkea. Voisin kuvitella, että en ole ainoa. Vanhempien ja myöhemmin kaveripiirin asenteet voivat vaikuttaa huomattavan paljon. Oma itsensä kannattaa kuitenkin olla. Jos miniatyyrien kokoaminen kiinnostaa, niin lähde rohkeasti mukaan. Sama juttu politiikassa. 

Loppuun vielä korostan, että politiikan osalta olen vasta ”kastellut varpaani vedessä”, enkä toimi minkäänlaisissa luottamustehtävissä. Yllä hajanaisia omia mietteitä aiheesta. 

-Matti

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotin 20 kg - näin sen tein

  Viime jouluna tajusin, että olin ajautunut pisteeseen, jossa en enää tunnistanut itseäni. Ylipaino alkoi haitata arkea tavalla, jota en voinut enää sivuuttaa. 80 % ruokavaliota ja 20 % liikuntaa. Tietenkään tämä ei ole yleispätevä ohje, mutta omalla kohdallani koin onnistumisen avainten löytyvän juuri tästä mantrasta. Liikunta kun oli jollain tavalla osa päivärutiinejani myös silloin, kun paino huiteli 120 kilon paikkeilla.    Päätöksen taustat Alle sadan kilon lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2015 ja painooni jollain tasolla tyytyväinen edellisen kerran vuonna 2020. Pidän päiväkirjaa, joten sitä kautta on helppoa palata viime joulukuun tunnelmiin. Muutama asia korostuu. …pääpointtina se, että en voi enää viivyttää tätä asiaa ja tuntuu, että se on pakko tehdä nyt tai ei koskaan. Työputkien jälkeen olen niin rättipoikki, että siinä ei ole enää mitään järkeä. Kuten esimerkiksi eilen luulin tulleeni kipeäksi, mutta kyse ei ollut muusta kuin väsymyksestä. ...

Alkuvuoden kohukirja: Itsekkyyden aika

  Harva kirja on omassa somekuplassani herättänyt niin paljon tunteita kuin Liisa Keltikangas-Järvisen ”Itsekkyyden aika.” Suurimmaksi osaksi kirja on saanut kehuja, mutta myös soraääniä on sekaan mahtunut. En halunnut jäädä tästä keskustelusta ulkopuoliseksi, joten marssin kirjakauppaan ja ostin oman kopioni.    Mistä kirja kertoo? Kirjan ydinväite on mielestäni tämä: Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on mennyt jo liian pitkälle. Olemme siirtyneet yltiöyksilöllisyyden aikaan, joka korostaa narsistisia persoonallisuuspiirteitä ja tekee ihmisistä puhtaasti itsekkäitä. Teesinsä tueksi kirjoittaja vyöryttää paljon tutkimustietoa ja esimerkkejä. Kirjassa pohditaan nykyihmisen loukkaantumisherkkyyttä, lasten kasvatustapoja, ihmiskuvan muutosta, persoonallisuussyrjintää ja sosiaalisen median negatiivista vaikutusta muiden aiheiden muassa.    Kärkevä kirjoitustyyli Keltikangas-Järvinen on tehnyt mittavan uran tutkijana, mutta tässä teoksessa hän on jätt...

Pelkään Trumpia hieman, mutta Vancea paljon

  Venezuelan diktaattori Nicolas Maduron syrjäyttämisen jälkeen Donald Trumpin pelko on kasvanut uusiin mittasuhteisiin. Erinomaisesti onnistunut sotilasoperaatio on nostattanut presidentin itseluottamuksen vielä uudelle tasolle. Haastatteluissa Trump on viitannut kintaalla kansainväliselle oikeudelle, Natolle ja uhitellut entistä vakavammin Grönlannin valloittamisella. Kuluneella viikolla Trump oli muun muassa todennut, että ainoa rajoite on hänen oma moraalinsa. Tilanteeseen Trumpin kanssa on syytä suhtautua vakavasti, mutta vielä suurempi uhka väijyy varjoissa ja se on varapresidentti J.D. Vance.   Trump: arvaamaton mutta ymmärrettävä Trumpin mieli muuttuu nopeasti, jonka vuoksi hän on syystäkin saanut maineen arvaamattomana johtajana. Trumpin oikut ovat nostaneet myös Euroopan johtajat suurempaan hälytystilaan kuin vuosikymmeniin. Transatlanttiseen yhteistyöhön ja Yhdysvaltoihin sotilaallisena suojaajana ei voi enää entisellä tavalla luottaa. Toisesta näkökulmas...